maanantai 18. joulukuuta 2017
sunnuntai 17. joulukuuta 2017
lauantai 16. joulukuuta 2017
Temppelin puhdistus ja uudelleenvihkiminen
https://fi.wikipedia.org/wiki/Antiokhos_IV_Epifanes
Tapahtumat alkoivat siis 175 eaa. Raamatussa se sijoittuu Malakian kirjan ja evankeliumikirjojen väliin jäävään 400 vuoden 'hiljaiseen' aikaan, jolloin Jumala oli vaiti. 400 vuotta oli Israelille pitkä aika; vertaa esim. 1600-luvulta 2000-luvulle. Antiokus Epifanes tahtoi kreikkalaistaa Israelin. Hän häpäisi Jumalan alttarin sika-uhrilla, poisti juutalaiset pyhäpäivät ja tavat, vainosi ja tappoi niitä, jotka eivät suostuneet luopumaan Jumalanpalveluksestaan. Se loi pohjaa 300 jaa. muotoutuneeseen kristilliseen kirkkoon. Kirkko oli alun perinkin miksaus pyhää, hellenismiä ja pakanuutta. Sen ensimmäisenä tehtävänä oli poistaa kaikki juutalaisuuteen viittava ja ne juutalaiset, jotka eivät suostuneet kirkollistumaan. Kirkko poisti siis sapatin ja muut 'juutalaiset' juhlat (Herran juhlat, 3Moos.23) ja asetti niiden tilalle sunnuntain ja omat 'kristittyjen' juhlansa. 500 vuotta sitten katolisessa kirkossa tapahtunut reformaatio (joka sittemmin johti useiden eri lahkojen eli puolueiden syntymiseen) leikkasi ainoastaan räikeimmmät vääryydet, joihin luterilainen kirkko uudelleen vajoaa takaisin vetäen mukanaan kaikki ekumeeniset kirkkokunnat. Miljoonia ja miljoonia sieluja.
Elävien seurakuntakin on tänä päivänä mitä suurimmassa sekaannuksen tilassa; siinä on miksattuna pyhä ja saastainen. Joulu on seurakunnan ehkä suurin kultainen vasikka. Kaikki vähänkin pidempään uskossa olleet tietävät sen, että Raamatussa ei ole joulua. Kuitenkin he ovat valmiit taistelemaan sen viettämisen puolesta jopa verille asti. Niitä, jotka joulua vastustavat, pidetään lähes jumalanpilkkaajina. Me tarvitsemme temppelin puhdistuksen ja uudelleenvihkimisen todelliseen pyhyyteen.
14 Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Tai mitä yhteyttä on valkeudella ja pimeydellä?
15 Ja miten sopivat yhteen Kristus ja Beliar? Tai mitä yhteistä osaa uskovaisella on uskottoman kanssa?
16 Ja miten soveltuvat yhteen Jumalan temppeli ja epäjumalat? Sillä me olemme elävän Jumalan temppeli, niinkuin Jumala on sanonut: "Minä olen heissä asuva ja vaeltava heidän keskellään ja oleva heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani".
17 Sentähden: "Lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, sanoo Herra, älkääkä saastaiseen (asioihin) koskeko; niin minä otan teidät huostaani
18 ja olen teidän Isänne, ja te tulette minun pojikseni ja tyttärikseni, sanoo Herra, Kaikkivaltias".
2. Kor. 6:14-18
VANHAN TESTAMENTIN APOKRYFIKIRJAT
Johdanto: A.F. Puukko
WSOY 1950
"Tämä apokryfikirja kertoo makkabilaisjohtajien Mattatiaan ja hänen poikiensa historian. Ensimmäinen osa 1-9:22 kuvaa etupäässä Mattatiaan ja hänen poikansa Juudaan käymiä sotia, jälkimmäinen 9:23-16:24 Juudaan veljien, Joonatanin ja Simonin jatkamaa vapaustaistelua. Esitys alkaa kuvauksella Antiokus Epifaneen hyökkäyksestä juutalaisten uskontoa vastaan ja päättyy Simonin kuolemaan, käsittäen siis suunnilleen ajan vv. 175-135 eKr. Tässä, niinkuin muissakin Makkabilaiskirjassaesiintyvien lukuisien aikamääräysten ymmärtämiseksi on tärkeätä muistaa, että ne perustuvat seleukilaiseen eli syyrialais-kreikkalaiseen ajanlaskuun, jonka lähtökohtana on v. 312/311 eKr. Esim. 137. vuosi tätä ajanlaskua (1Makk. 1:10) on 312 - 317 vuotta, siis 175 eKr.
Hellenistämisinnossaan Antiokus kielsi juutalaisten sapatinvieton ja ympärileikkauksen ja uhkasi kaikkia laille uskollisia kuolemalla, asetti Jerusalemiin Jahven alttarille epäjumalankuvan ja pystytti maaseudullekin pakanallisia alttareja. Silloin pappi Mattatias Moodeim-nimisestä kaupungista nousi kapinaan, joka vähitellen kehittyi suureksi vapaustaisteluksi syyrialaisia sortajia vastaan. Mattatiaan pian kuoltua tuli johtajaksi Juudas, jonka heprealais-aramilaisesta kunnianimestä (makkebet - vasara) koko aikakausi on saanut nimensä. Juudas oli erittiän taitava ja urhoolllinen sotapäällikkö. useiden loistavien voittojen jälkeen hänen onnistui valloittaa Jerusalemin temppeli, joka nyt puhdistettiin pakanallisesta saastasta ja vihittiin jälleen tarkoitukseensa. jonkin ajan kuluttua kuoli Antiokus Epifanes (v. 164) ja parin vuoden perästä juutalaiset saivat uskonnonvapauden.
Makkabilaiset jatkoivat kuitenkin taistelua saavuttaakseen myös valtiollisen itsenäisyyden. Juudas kaatui taistelussa v. 161 ja Joonatan tuli johtajaksi. Käyttäen taitavasti hyväkseen Syyrian vallanperimystaisteluja Joonatanista tuli ylimäinen pappi, ylipäällikkö ja valtionhoitaja (v. 152). Hän joutui kuitenkin Tryfon-nimisen syyrialaisen vallantavoittelijan vabgiksi ja mestattiin (v. 143). Johto siirtyi nyt Simonille (v. 142-135), joka valloitti syyrialaisten viimeisen turvapaikan,, Jerusalemin linnan. Simonin murhasi kavalasti hänen vävynsä, ja valta siirtyi nyt Simonin pojalle, Johannekselle, joka hallitsijana on tunnettu nimellä Johannes Hyrkanus."
1. luku
Aleksanteri Suuren valtakunta ja seuraajat. Antiokus Epifaneen hyökkäys juutalaisten uskontoa vastaan.
1. Sittenkuin makedonialainen Aleksander, Filippuksen poika, joka oli lähtenyt liikkeelle kittiläisten maasta, oli voittanut persialaisten ja meedialaisten kuninkaan Dariuksen, tuli hän kuninkaaksi tämän sijaan - ennen hän oli ollut Kreikan kuninkaana.
2. Hän kävi monta sotaa, valloitti linnoitukset ja surmautti kuninkaat.
3. Hän tunkeutui maan ääriin asti ja sai saalista lukuisilta kansoilta. Kun nyt maa oli kukistettuna hänen edessään, kävi hän ylpeäksi, ja hänen sydämensä paisui.
4. Hän kokosi ylen vahvan sotajoukon ja vallitsi maita, kansoja ja valtakuntia, ja ne tulivat hänelle veronalaisiksi.
5. Mutta sen jälkeen hän joutui tautivuoteelle, ja kun hän tunsi kuolevansa,
6. kutsui hän luoksensa kaikki ylhäisimmät palvelijansa, jotka nuoruudesta asti olivat yhdessä kasvatetut hänen kanssaan, ja jakoi vielä eläessään heille valtakuntansa.
7. Aleksander kuoli hallittuaan kaksitoista vuotta,
8. ja hänen palvelijansa saivat vallan, kukin alueellansa.
9. Ja he ottivat kaikki hänen kuolemansa jälkeen kuninkaanarvon, ja samoin heidän poikansa heidän jälkeensä, monet vuodet. Ja he tekivät paljon pahaa maassa.
10. Heistä polveutui syntinen vesa, Antiokus Epifanes, kuningas Antiokuksen poika; hän oli ollut panttivankina Roomassa, ja hän tuli kuninkaaksi sadantena kolmantenakymmenentenä seitsemäntenä vuotena kreikkalaisten hallituskautta.
11. Siihen aikaan nousi Israelista jumalattomia miehiä, ja he saivat monet puolelleen puhuen: "Lähtekäämme ja tehkäämme liitto pakanain kanssa, jotka ovat ympärillämme. Sillä siitä asti kuin me heistä erosimme ovat meitä kohdanneet monet onnettomuudet."
12. Tämä puhe oli heille mieleen.
13. Ja eräät kansasta olivat valmiit lähtemään kuninkaan tykö; hän antoi heille vallan ottaa käytäntöön pakanain menot.
14. Niin he rakensivat Jerusalemiin rakennuksen ruumiinharjoituksia varten pakanain tavan mukaan.
15. Ja he toimituttivat itselleen esinahan ja luopuivat pyhästä liitosta, yhtyen pakanoihin ja myyden itsensä pahaa tekemään.
16. Kun Antiokus näki valtansa lujittuneen, mieli hän päästä myös Egyptin kuninkaaksi, tullakseen siten kahden valtakunnan kuninkaaksi.
17. Hän hyökkäsi Egyptiin vahvalla sotajoukolla, vaunuilla, norsuilla ja ratsumiehillä sekä suurella laivastolla
18. ja kävi sotaa Ptolemaiosta, Egyprin kuningasta, vastaan. Mutta Ptolemaios kääntyi hänen edestään pakoon, ja moni kaatui lävistettynä.
19. He valloittivat Egyptin linnoitetut kaupungit, ja hän sai Egyptistä saalista.
20. Kun Antiokus oli voittanut Egyptin, niin hän kääntyi takaisin vuonna 143 ja lähti Israelia ja Jerusalemia vastaan, johdossaan vahva sotajoukko.
21. Hän röyhkeydessään pyhäkköön, otti kultaisen alttarin ja lampunjalan sekä kaikki siihen kuuluvat kalut,
22. näkyleipäpöydän, kannut ja maljat ja kultaiset suitsutusastiat, esiripun, seppeleet ja kultaisen koristuksen temppelin etuseinältä ja kuori pois kaiken metallipäällyksen.
23. Hän otti kullan ja hopean ja kallisarvoiset astiat; hän otti myös kätketyt aarteet, mitä vain löysi.
24. Ja otettuaan kaiken hän läksi omaan maahansa. Vielä hän pani toimeen verilöylyn ja lausui suuria herjauksia.
25. Silloin tuli suuri suru Israeliin, kaikkiin sen paikkakuntiin,
26. ja päämiehet ja vanhimmat huokailivat, neitsyet ja nuorukaiset olivat voimattomat, ja naisten kauneus katosi.
27. Jokainen ylkä viritti valituslaulun, ja morsian kammiossaan murehti.
28. Maa vapisi asukastensa tähden, ja koko Jaakobin huone peittyi häpeään.
29. Kaksi vuotta sen jälkeen kuningas lähetti ylimmäisen veronkantajan Juudan kaupunkeihin; hän tuli Jerusalemiin vahva sotajoukko mukanansa.
30. Ja hän puhui heille kavalasti rauhallisia sanoja, niin että he uskoivat häntä. Mutta äkkiarvaamatta hän hyökkäsi kaupungin kimppuun, tuotti sille suuren tappion ja surmautti paljon väkeä Israelissa.
31. Ja ryöstettyään kaupungin hän poltti sen tulella ja repi maahan sen talot ja muurit sen ympäriltä.
32. He veivät vangeiksi naiset ja lapset ja anastivat karjan.
33. Daavidin kaupungin he varustivat suurella ja vahvalla muurilla ja vahvoilla torneilla, niin että siitä tuli heille linnoitus.
34. Sitten he sijoittivat sinne syntistä väkeä, jumalattomia miehiä, jotka sinne linnoittautuivat.
35. Ja he varasivat sinne aseita ja ruokatarpeita ja panivat sinne Jerusalemista keräämänsä saaliin. Siitä linnasta tuli suuri paula.
36. Ja siitä tuli paikka, josta pyhäkköä väijyttiin, ja Israelin paha vastustaja kaikeksi ajaksi.
37. Ja he vuodattivat viatonta verta pyhäkön ympärillä ja he saastuttivat pyhäkön.
38. Silloin pakenivat heidän tähtensä Jerusalemin asukkaat ja siitä tuli muukalaisten asuinsija. Se tuli vieraaksi omille vesoillensa, ja sen lapset jättivät sen.
39. Sen pyhäkkö tuli autioksi kuin erämaa, sen juhlat muuttuivat murheeksi, sen sapatit pilkaksi, sen kunnia halveksumiseksi.
40. Niin suuri kuin oli ollut sen kunnia, oli nyt sen häpeä, ja sen ylevyys muuttui murheeksi.
41. Ja kuningas antoi käskyn koko valtakunnallensa, että kaikkien oli oltava yksi kansa (ekumenia),
42. ja että jokaisen oli luovuttava omista tavoistansa; ja kaikki pakanakansat alistuivat kuninkaan käskyyn.
43. Myös moni israelilainen mielistyi hänen jumalanpalvelukseensa ja uhrasi epäjumalille ja saastutti sapatin.
44. Sitten kuningas lähetti sanansaattajia viemään käskykirjeet Jerusalemiin ja Juudan kaupunkeihin, että heidän tuli noudattaa tapoja, jotka olivat maalle vieraita,
45. tauota uhraamasta polttouhreja, teurasuhreja ja juomauhria pyhäkössä ja saastuttaa sapatit ja juhlat,
46. ja tahrata pyhäkkö ja pyhät,
47. rakentaa uhrikukkuloita, pyhiä lehtoja ja epäjumalanhuoneita ja uhrata sikoja ja muita saastaisia eläimiä,
48. ja jättää poikalapsensa ympärileikkaamattomiksi, tahrata sielunsa kaikella, mikä oli saastaista ja iljettävää, ja niin
49. unhottaa laki ja muuttaa kaikki sen säädökset.
50. Ja ken ei tehnyt kuninkaan käskyn mukaan, se oli rangaistava kuolemalla.
51. Kaikki nämä hän julistutti valtakunnalleen. Ja hän asetti tarkastusmiehet koko kansalle ja käski Juudan kaupunkien uhrata, kunkin kohdaltansa.
52. Ja useat kansasta liittyivät heihin, kaikki ne, jotka olivat valmiit hylkäämään lain. He saivat aikaan pahaa maassa
53. ja pakottivat israelilaiset lymyämään piilopaikkoihin, mihin ikinä pääsivät.
54. Viidentenätoista päivänä kislev-kuuta vuonna 145 he pystyttivät "hävityksen kauhistuksen" alttarille, ja kaikkialle Juudan kaupunkeihin he rakensivat uhrikukkuloita,
55. ja he uhrasivat talojen ovilla ja kaduilla.
56. Ja lainkirjat, jotka he löysivät, he repivät rikki ja polttivat tulessa.
57. Ja jos joltakin löydettiin liiton kirja, tai jos joku pitäytyi lakiin, hänet tuomitsi kuninkaan julistus kuolemaan.
58. Niin he valtaansa käyttäen menettelivät kaupungeissa Israelia vastaan, kuukausi kuukaudelta niitä vastaan, jotka tavattiin.
59. Ja kuukauden kahdentenakymmenentenä viidentenä päivänä he uhrasivat epäjumalanalttarilla, joka oli pystytetty polttouhrialttarille.
60. Ja vaimot, jotka olivat ympärileikkauttaneet lapsensa, he tappoivat, niinkuin oli käsketty,
61. hirttäen tällöin pienet lapset äitiensä kaulaan; heidän kotiväkensä sekä miehet, jotka olivat toimittaneet ympärileikkauksen, he niinikään tappoivat.
62. Mutta monet Israelista pysyivät vahvoina ja päättivät lujasti olla syömättä mitään saastaista.
63. He tahtoivat mieluummin kuolla kuin saastuttaa itsensä ruuilla ja häväistä pyhää liittoa. Ja niin he menettivät henkensä.
64. Ja ylen suuri viha painoi Israelia....
http://www.finbible.fi/Apkryfk/1makk38_1.htm
http://www.finbible.fi/Apkryfk/2makkB_7.htm
Taulukko hellenistisen- ja makkabealaisajan hallitsijoista.
http://catholic-resources.org/Bible/History-HellenisticEra.htm
keskiviikko 13. joulukuuta 2017
sunnuntai 10. joulukuuta 2017
Murtuminen
Ensimmäinen luku
"Tahdomme selittää kysymyksen herätyksestä hyvin yksinkertaisesti. Herätys on ihmissydämeen virtaava Herran Jeesuksen elämä. Jeesus on aina voittoisa. Taivaassa Häntä ylistetään alinomaa Hänen voitostaan. Mitkä lienevätkään meidän epäonnistumisen ja tuloksettomuuden kokemuksemme, Hän ei koskaan joudu tappiolle. Hänen voimansa on rajaton Meidän on puolestamme päästävä oikeaan suhteeseen Hänen kanssaan; silloin koemme Hänen voimansa sydämessämme, elämässämme ja palvelustehtävässämme. Silloin Hänen voittoelämänsä täyttää meidät ja virtaa kauttamme toisiin. Tämä on olennaista herätyksessä.
Jos mielimme päästä tähän oikeaan suhteeseen Hänen kanssaan, niin ensimmäiseksi meidän on käsitettävä, että meidän tahtomme on murruttava Hänen tahtonsa alle. Murtuminen on herätyksen alkua. Se on tuskallista, nöyryyttävää; mutta se on ainoa tie. Se on: "En enää minä vaan Kristus" (Gal. 2:20). Herra Jeesus ei voi täysin elää meissä eikä ilmaista itseään kattamme, ennen kuin ylpeä "minä" meissä on murtunut. Tämä merkitsee yksinkertaisesti sitä, että kova, taipumaton minä, joka etsii vain omaansa, joka vaatii oikeuksia ja tavoittelee omaa kunniaansa, painaa lopultakin päänsä Jumalan tahdon edessä, luopuu oikeuksistaan ja on valmis menettämään kunniansa - että Herra Jeesus saisi kaiken ja olisi kaikki kaikessa. Toisin sanoen, se on kuolemista itselle ja omille käsityskannoille.
Kun rehellisesti katsomme kristillistä elämäämme, voimme nähdä, miten paljon jokaisessa meissä on omaa minää. Usein juuri oma minä yrittää elää uskonelämää (jo se, että käytämme sanaa "yrittää", osoittaa, että omalla minällä on vastuu). Oma minä tekee usein myös kristillistä työtä. Juuri oma minä ärtyy, tulee kateelliseksi, loukkaantuu, arvostelee ja huolestuu. Juuri oma minä on arka, ujo ja pidättyväinen. Ei ole ihme, että tarvitsemme murtumista. Niin kauan kuin oma minä hallitsee, Jumala voi tehdä äärettömän vähän meissä, silllä kaikki Hengen hedelmät (Gal.5), joilla Jumala tahtoo meidät täyttää, ovat täysin vastakkaisia meidän kovalle, murtumattomalle hengellemme, ja se edellyttää, että oma henkemme on ristiinnaulittu. (with which God longs to fill us, are the complete antithesis of the hard, unbroken spirit within us and presupposes that it has been crucified)
Murtuminen on sekä Jumalan, että meidän työtämme. Hän antaa painoja kannettavaksemme, mutta meidän on tehtävä valinta. Jos todella olemme alttiit tiedostamaan tilamme etsiessämme yhteyttämme Jumalaan (halu valossa vaeltamiseen onkin ensimmäinen ehto Jumalan yhteyteen pääsemiseksi), Jumala ilmaisee millainen on tämä ylpeä ja kova minä, joka aiheuttaa Hänelle tuskaa. Silloin me saatamme tehdä niskamme jäykäksi ja kieltäytyä parannuksen teosta tai voimme painaa päämme ja sanoa: "Niin, Herra." Murtuminen päivittäisenä kokemuksena on yksinkertaisesti nöyrää taipumista silloin, kun Jumala paljastaa tilamme; ja niin kuin tilamme paljastuminen on jatkuvaa, meidän on myös murruttava jatkuvasti. Voi maksaa paljon, kun näemme tähän liittyvän oikeuksista ja itsekkäistä pyyteistä luopumisen ja toisinaan synnin tunnustamisen ja selvittämisen ihmisten edessä.
Tästä johtuu, ettemme todennäköisesti murru muualla kuin Jeesuksen ristin juurella. Jeesuksen halu murtua meidän edestämme on valtava vaikutin meidänkin murtumiseemme. Näemme Hänen, jolla oli Jumalan muoto pitävän tavoittelemisen arvoisena palkintona sen, ettei ole Jumalan kaltainen. Hän ei tarrautunut oikeuteensa, vaan antoi sen mennä ja otti orjan muodon - Jumalan palvelijan, ihmisen palvelijan muodon. Hän oli valmis elämään ilman etuoikeuksia ilman omaa kotia, ilman omaa omaisuutta. Hän antoi ihmisten herjata itseään, mutta ei herjannut takaisin. Hän antoi ihmisten polkea oikeuksiaan ilman koston tai puolustamisen ajatusta puoleltaan. Ennen kaikkea näemme Hänet murtuneena silloin, kun Hän käy nöyränä Golgatalle tullakseen vikauhriksi ja kantaakseen ihmisten synnit ruumiissaan ristinpuuhun. Liikuttavassa profetaalisessa psalmissa Hän sanoo: "Minä olen mato, enkä ihminen" (Ps. 22:7).
Trooppisissa maissa olleet kertovat, että käärmeen ja madon välillä on suuri ero, kun niitä yritetään lyödä. Käärme kohottautuu maasta, sihisee ja yrittää iskeä takaisin - todellinen kuva omasta minästä. Mutta mato ei vastusta; se antaa tehdä itselleen mitä vain, potkia itseään tai murskata itsensä kengän korolla - kuva todellisesta murtumisesta. Jeesus oli altis tulemaan puolestamme juuri sellaiseksi - madoksi eikä ihmiseksi. Hän teki niin sen vuoksi, että Hän näki meidän olevaan kuin matoja, jotka olimme synnin tähden menettneet kaikki oikeutemme, ainoana oikeutenamme helvetti. Nyt Hän kutsuu meitä oikealle paikallemme, madoiksi Hänen tähtensä ja Hänen kanssaan. Koko vuorisaarna opetuksineen kosktosta luopumisesta, vihollisen rakastamisesta ja epäitsekkäästä antamisesta edellyttää, että se on meidän asemamme. Mutta vain näky siitä rakkaudesta, joka oli valmis murtumaan meidän edestämme, voi vaatia meitäkin haluamaan samaa.
Herra, taivuta ylpeä ja jäykkäniskainen oma minä,
Auta minua painamaan pääni ja kuolemaan:
Katsoen Golgatalla Häntä,
Joka painoi pääänsä minun edestäni.
Mutta omalle minälle kuoleminen ei ole kertakaikkinen tapahtuma. Kuoleminen saattaa perusmielessä tapahtua silloin, kun Jumala ensiksi ilmaisee nämä asiat meille, mutta sen jälkeen se on oleva jatkuvaa kuolemaa, sillä vain sillä tavalla Herra Jeesus voi tullla ilmi emdiän kauttamme (2Kor.4:10). Päivän mittaan joudumme valitsemaan tuhansin eri tavoin. se merkitsee, ettei meillä ole omia suunnitelmia, ei omaa aikaa, ei olmaa rahaa, ei omaa hupia. Se merkitsee jatkuvaa antautumista ympärillämme oleville, sillä Jumalalle antautumistamme mitataan sillä, miten antaudumme ihmisille. Jokainen nöyryytys, jokainen asia, joka koettelee ja tuottaa meille vaivaa, on Jumalan keino meidän murtumiseksemme, jotta meihin avartuisi yhä suurempi kanava Kristuksen elämää varten.
Ainoa elämä, joka on Jumalalle otollista, ja ainoa voittava elämä on Hänen elämänsä - ei koskaan meidän elämämme, yritimmepä miten paljon tahansa. Mutta koska meidän itsekeskeinen elämämme on Hänen elämänsä täysi vastakohta, emme koskaan voi täyttyä hänen elämällään, ellemme ole valmiit siihen, että Jumala saa jatkuvasti kuolettaa meidän elämäämme. Meidän on toimittava tässä kohdin yhdessä Jumalan kanssa siten, että teemme siveellisiä valintoja (And in that we must co-operate by our moral choice)."
http://www.christianissues.biz/pdf-bin/sanctification/thecalvaryroad.pdf
torstai 7. joulukuuta 2017
tiistai 5. joulukuuta 2017
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)