torstai 11. lokakuuta 2012

Tulkoon Sinun valtakuntasi

 Rukoilkaa siis te näin: Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi; tulkoon sinun valtakuntasi; tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niinkuin taivaassa; anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme; ja anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme; Äläkä saata meitä kiusaukseen; vaan päästä meidät pahasta, sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Amen.

Matt. 6:9-13

###
 
"Kysyin kerran Herralta: 'Miksi Sinä aina sanot minulle: 'Älä erota perhekuntaa?'' Silloin minä en ymmärtänyt sitä, että Herra halusi tämän alkuseurakunnan käytännön. Jumala sanoi: 'Ettekö sinuttele minuakin? Miksi te teitittelette sitten maan päällä olevia ammatin tai jonkun tällaisen perusteella?' Silloin minä säikähdin: Mehän erotamme ihmiset toisistaan tällä eriarvoisellla puhuttelulla! Ja minä en teitittele enää. Koska Herra antaa sinutella itseänsä, suuri Jumala antaa itseänsä sinutella, niin miksi me emme sinuttele."

Kerttu Kalmari: Jumalan ihmeitä s.146

 
Aivan totta! En ole asiaa koskaan ajatellutkaan tuolta kantilta.
Raamatussa ei teititellä, joskin siellä on hänettelyä.
 
Silloin Batseba kumartui kasvoillensa maahan ja osoitti kuninkaalle kunnioitusta ja sanoi: "Herrani, kuningas Daavid, eläköön iankaikkisesti!"
1. Kun. 1:31
 
###

 
PLURALIS MAJESTATIS - majesteetin monikko, meitittely
 
Teitittelyn historiaa
 
Klassisessa latinassa käytettiin ainoastaan sinuttelua. Majesteetin monikkoa ("Me, keisari NN...") ja vastaavasti alamaisten käyttämää keisarin teitittelyä ryhdyttiin suosimaan Rooman hoveissa n. 300 jKr.

Mikä oli keisarin Me? Keisari ja hänen suuri egonsa vai ehkä keisari ja hänen Geniuksensa?

Tämä puhuttelumuoto levisi keisarillisten perillisten mukana mm. Saksaan ja ajan myötä se saavutti entistä laajemmat piirit. 1600-luvun Saksassa teitittelyä korvattiin yleisesti kiertoilmaisulla, esim. yksikön kolmannen persoonan (hän), nimen tai tittelin käytöllä.

Aluksi teititeltiin vain hallitsijoita, mutta vähitellen kaikkia korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa olevia. Myöhemmin teitittely saavutti entistä laajemmat piirit: lapset alkoivat teititellä vanhempiaan ja aviopuolisot toisiaan.
 
Suomeen teitittely tuli Ruotsista, jossa se tunnettiin jo keskiajalla. Teitittely oli pitkään käytössä ainoastaan sivistyneistön puheessa, kansankieleen se omaksuttiin vasta 1700-luvulla. 1800-luvulla teitittely väistyi Ruotsissa kolmannen persoonan (hän) ja tittelin käytön tieltä, eikä siellä teitittelyyn enää palattu, vaan puhuttelussa siirryttiin sata vuotta myöhemmin jokseenkin täydelliseen sinutteluun.
 
Vanhassa puhuttelukulttuurissa oli teitittelyllä kaksi päämerkitystä. Sen avulla ilmaistiin puhuteltavan korkeampi asema ja siihen kohdistuvaa kunnioitusta sekä puhuteltavan etäisyyttä, vierautta. Sinuttelu ilmaisi aikuisten kesken epäkohteliaisuutta, aseman loukkaamista tai tuttavallisuutta, emotionaalista lämpöä, ja suhteessa lapsiin ja palkollisiin sosiaalista ylemmyyttä.
 
Suomessa siirryttiin 1960-luvulta lähtien sinutteluun ja teitittely jäi elämään sen rinnalle kankeampana ja virallisempana puhuttelumuotona, etenkin vanhempia henkilöitä puhuteltaessa.
 
 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti