Ilman uskoa on mahdoton olla otollinen

Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät.
Hepr. 11:6

Ilman sitä uskoa ei kukaan voi olla otollinen Jumalalle, sillä sen, joka lähestyy Jumalaa, on pakko uskoa, että hän on, ja hän on palkitsija niille, jotka häntä etsivät. (aramea, Levänen)

But without faith it is impossible to please him: for he that cometh to God must believe that he is, and that he is a rewarder of them that diligently seek him. (KJV)

Kreikka :

Χωρὶς δὲ πίστεως = Mutta ilman uskoa
ἀδύνατον εὐαρεστῆσαι, = mahdotonta on miellyttää,
πιστεῦσαι γὰρ δεῖ = sillä täytyy uskoa
τὸν προσερχόμενον τῷ θεῷ = sen, joka tulee Jumalan luo,
ὅτι ἔστιν = että hän on (tai on olemassa)
καὶ τοῖς ἐκζητοῦσιν αὐτὸν = ja niille, jotka etsivät häntä
μισθαποδότης γίνεται. = hän tulee palkitsijaksi

”Mutta ilman uskoa on mahdotonta miellyttää, sillä sen, joka tulee Jumalan luo, täytyy uskoa, että hän on ja että hänestä tulee palkitsija niille, jotka häntä etsivät."

Jumala on kaikkivaltias

 

https://forssassa.blogspot.com/2017/08/kuka-on-pantokrator.html

https://forssassa.blogspot.com/2023/12/siunattu-olkoon-kuningas-joka-tulee.html 

Kristitty

 

Stauros

13 Ja teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja lihanne ympärileikkaamattomuuteen, teidät hän teki eläviksi yhdessä hänen kanssaan, antaen meille anteeksi kaikki rikokset,
14 ja pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin (stauros).
15 Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun. (KR38) 
Kol. 2:13-15

13 Ja teidät, jotka olitte kuolleet syntienne ja lihanne ympärileikkaamattomuuden kautta, hän on tehnyt eläviksi hänen kanssaan, ja hän on päästänyt kaikista meidän synneistämme.
14 Ja oman valtansa kautta hän otti pois meidän velkamme kirjoituksen, sen, joka oli meitä vastassa, ja otti sen pois tieltä, ja naulasi sen ristiinsä.
15 Ja oman ruumiinsa lähettämisen kautta hän hajotti hallituksia ja käskyvaltoja, ja hänen olemuksensa kautta he ovat avoimen häpeän alaisia. (aramea/Levänen)

 

STAUROS 

"Stauros ei ollut teloitusväline, kuten usein oletetaan, vaan pelotteen väline. Se oli erityisesti suunniteltu, ei ihmisten tappamiseen (sille oli tehokkaampia keinoja), vaan täyttämään tarkkailijat pelolla ja inholla ja viemään heidät pois kapinan tai kapinan halusta."

https://www.abarim-publications.com/DictionaryG/i/i-s-t-et-m-i.html

Ai niinkö? Mielenkiintoinen artikkeli. Kysyin asiaa myös älyltä:

Roomalainen stauros oli häpeäpaalu.

Termi stauros (m.kreik. σταυρός) tarkoitti antiikin kreikassa ja roomalaisten aikana ensisijaisesti pystysuoraa puupaalua, jota käytettiin paitsi teloituksiin myös häpeärangaistuksiin. Roomalaisessa kontekstissa se ei ollut pelkkä fyysinen teloitusväline, vaan äärimmäinen häpeäpaalu, jolla osoitettiin halveksuntaa yhteiskunnan pohjasakkaa, kapinallisia ja orjia kohtaan.

Historialliset ja kielitieteelliset faktat taustoittavat asiaa tarkemmin:

Alkuperäinen merkitys: Sana stauros viittasi nimenomaan yksinkertaiseen, pystysuoraan paaluun. Ristikkäisen hirren (kuten patibulum) käyttö oli mahdollista, mutta termi itsessään ei automaattisesti sisällä poikkipuuta.

Varoittava esimerkki ja julkinen pilkka: Teloituspaalut pystytettiin tarkoituksella julkisille paikoille, kuten teiden varsille tai kaupungin muurien ulkopuolelle, maksimoimaan uhrin kärsimys, nöyryytys ja yhteisön pelko.

Sosiaalinen leima: Koska kyseessä oli häpeärangaistus, Rooman kansalaisia säästettiin tältä tuomiolta. Se oli varattu lähes yksinomaan kaikkein alhaisimmille rikollisille, orjille ja valtakuntaa vastaan kapinoiville.

Kirous: Paalulla tai ristillä riippuvaa pidettiin sekä roomalaisen että juutalaisen lain mukaan kirottuna.

Ympyrä sulkeutuu, tähän ollaan taas matkalla.

Paalulla tai ristillä riippuvaa pidettiin sekä roomalaisen että juutalaisen lain mukaan kirottuna.

Tämä väite pitää paikkansa ja perustuu sekä Vanhan testamentin lakiin että Rooman valtakunnan häpeärangaistuksen luonteeseen. Ristiinnaulitseminen oli äärimmäisen nöyryyttävä ja julkinen teloitustapa.

Juutalainen laki (Mooseksen laki)

Kirous: 5. Moos. 21:22–23 mukaan teloitettu ja puuhun ripustettu rikollinen oli Jumalan kirouksen alainen.

Tarkoitus: Ruumista ei saanut jättää puuhun yöksi, jotta maata ei saastutettaisi. Teloitettu oli yhteisön ulkopuolella ja Jumalan hylkäämä.

Roomalainen laki

Äärimmäinen häpeä: Vaikka roomalaiset käyttivät ristiä poliittisen vallan välineenä, se oli heillekin halveksittavin mahdollinen kuolema. Siinä yhdistyivät kidutus, julkinen alastomuus ja täydellinen ihmisarvon riisto.

Statuksen menetys: Ristiinnaulitseminen oli varattu lähinnä orjille, kapinallisille ja yhteiskunnan pohjasakalle, ja siihen liittyi ajatus lain ja yhteiskunnan kirouksesta.

Teologinen merkitys

Kristinuskossa tätä ristinkuoleman kaksoiskirousta käytettiin selittämään sitä, miksi Jeesus kuoli ristillä. Esimerkiksi Gal. 3:13 todetaan, että Kristus lunasti ihmiset lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi heidän puolestaan – viitaten suoraan Mooseksen lain määräykseen puuhun ripustetusta.

Kol 2:15. Mitä tarkoittaa kreikan sana αυτος jakeen kreikankielisessä kontekstissa?

Jakeen 2:15 kreikankielisessä tekstissä esiintyy kaksi muotoa sanasta αυτος (autos, hän/se): autous (viittaa "hallituksiin ja valtoihin") ja auto (viittaa ristiin tai Kristukseen).

1. Avtous – "heitä"

Merkitys: Persoonapronominin akkusatiivimuoto ("heitä").

Konteksti: Viittaa "hallituksiin ja valtoihin".

Merkitys jakeessa: Kristus riisui ne aseista ristillä, teki niistä julkisen häpeän ja marssitti ne voittosaatossa ikään kuin kukistetut viholliset roomalaisen kenraalin triumfikulkueessa.

2. Auto – "siinä" tai "hänessä"

Merkitys: Saman pronominin datiivimuoto.

Konteksti: Jakeen aivan viimeinen sana, joka on aiheuttanut raamatuntutkijoiden keskuudessa keskustelua.

Käännösvaihtoehdot:

"Siinä" (in it): Viittaa edellisen jakeen ristiin. Kristus sai voiton niistä ristillä.

"Hänessä" (in Him): Viittaa Jeesukseen Kristukseen. Jumala sai voiton vihollisista Kristuksen välityksellä.

"... sana, joka on aiheuttanut raamatuntutkijoiden keskuudessa keskustelua." Tarkoittanee, että tämäkin jae on pakko sorvata yhteensopivaksi kolminaisuusopin kanssa eli 1. vaihtoehto. 

13 Ja teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja lihanne ympärileikkaamattomuuteen, teidät hän teki eläviksi yhdessä hänen kanssaan, antaen meille anteeksi kaikki rikokset,
14 ja pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin.
15 Hän riisui aseet (apekduomai) hallituksilta (arche) ja valloilta (exousia) ja asetti heidät (ne) julkisen (parrhesia) häpeän alaisiksi (deigmatizo) ; hän sai heistä (niistä) hänen kauttaan voiton riemun (thriambeuo). (KR38) 
Kol. 2:13-15 

apekduomai (554) on verbi, joka tarkoittaa täydellistä riisuutumista, vaatteiden pois heittämistä tai toisen ryöstämistä. "Aseet" on kääntäjän lisäämä täytesana. Löytyy UTssa kaksi kertaa, joista toinen on Kol 3:9.

arche (746) on substantiivi ja se tarkoittaa alkua, perustaa tai valtaa. Löytyy UTssa 55 kertaa.

exousia (1849) on substantiivi ja se tarkoittaa yleisimmin valtaa, oikeutta, viranomaista tai vapautta toimia. UTssa 102 kertaa. 

parrhesia (3954) on substantiivi ja se tarkoittaa suoraa puhetta, avoimuutta, rohkeutta tai vapaata sanaa. Se viittaa ehdottomaan rehellisyyteen, jossa puhuja ilmaisee ajatuksensa ja totuutensa peittelemättä ja pelotta. Käytetty UTssa 31 kertaa. 

deigmatizo (1165) on verbi, joka tarkoittaa jonkun asettamista julkiseksi esimerkiksi, häpäisemistä tai julkisen esityksen tekemistä. Sillä viitataan tarkoitukselliseen ja julkiseen tekoon, jolla joku tai jokin paljastetaan toisten nähtäville, usein julkisen häpeän tuottamiseksi. Käytetty kaksi kertaa, joista toinen on Matt 1:19. 

thriambeuo (2358) on verbi ja sen merkitys on ”viettää voittokulkua”, ”saada täydellinen voitto” tai ”tehdä näyttävä voittosaatto”. Se viittaa antiikin Rooman sotapäälliköiden triumfiin, jossa voittaja marssi kaupungin halki mukanaan kukistetut viholliset nöyryytettyinä vankeina. UTssa kaksi kertaa, joista toinen on 2Kor 2:14.

Kol 2:15. Mitkä ovat kreikan sanoja arche ja exousia vastaavat aramean sanat?

Raamatun arameankielisessä käännöksessä (Peshittassa) jakeen Kol 2:15 kreikan sanoja vastaavat aramean sanat ovat:

Arche (kreik. archas, 'hallitukset', 'päämiehet') -> arameaksi rēšē (مܶܪ̈ܳܘܳܬܳܐ)
Exousia (kreik. exousias, 'vallat') -> arameaksi šūlṭānē (ܫܽܘܠ̈ܛܳܢܶܐ)

Mikä on määritelmä aramean sanalle rese?

Arameankielinen sana re’sh (tai resh) tarkoittaa päätä, kärkeä tai johtajaa. Sitä käytetään laajasti myös kuvaannollisissa merkityksissä, kuten päämiehenä tai jonkin asian oleellisena sisältönä.

Mikä on määritelmä aramean sanalle sultane?

Aramean kielessä sana sultane (tai šultānā, shultana) tarkoittaa voimaa, valtaa tai auktoriteettia. Se juontaa juurensa aramean verbistä shelet, joka tarkoittaa "olla vallassa" tai "hallita".

Tämä muinainen arameankielinen sana on luonnollisesti pohjana arabian kielen sanalle sultan (سلطان), jolla viitataan islamilaiseen hallitsijaan tai monarkkiin.

 

MINÄ HALLITSEE 

Luonnollisen ihmisen Minä on pää (arche) ja sulttaani (exousia). Uskovilla on tietysti toisin... 

Raamatullisesti ajateltuna, luonnollisen ihmisen pää ja auktoriteetti on Minä ja sen tahto, siis oma liha.

Raamatullisessa teologiassa "luonnollinen ihminen" (kreik. psychikos anthropos) tarkoittaa ihmistä, jota ohjaavat pelkästään omat inhimilliset vaistot, järki ja langennut luonto ilman Pyhän Hengen uudistavaa vaikutusta.

Tästä näkökulmasta ajatuksesi osuu ytimeen: lihan mukaan elävä ihminen asettaa oman minänsä, tahtonsa ja itsekeskeisyytensä (lihan) elämänsä ylimmäksi auktoriteetiksi ja ohjenuoraksi.

Raamatun opetuksen mukaan tämä luonnollinen tila ilmenee seuraavasti:

Itsekeskeisyys ja Jumalan tahdon hylkääminen: Langenneessa tilassa ihminen nostaa oman tahtonsa Jumalan tahdon edelle. Tätä kutsutaan Raamatussa usein "lihan teoiksi" tai ylpeydeksi.

Paavalin opetus: Apostoli Paavali kuvaa luonnollisen ihmisen tilaa esimerkiksi kirjeessään efesolaisille, jossa hän muistuttaa heidän vaeltaneen ennen "lihamme himojen mukaan, noudattaen lihan ja ajatusten mielijohteita" (Ef 2:3).

Riipuvuus ja orjuus: Vaikka ihminen luulee toimivansa täysin vapaasti ja itseohjautuvasti, Raamattu opettaa ihmisen ilman Jumalaa olevan synnin ja oman langenneen luontonsa orja (Joh 8:34, Room 6:16).

Kristillisessä uskossa tämä luonnollisen ihmisen itsearvo ja "minäkeskeisyys" nähdään kuitenkin ohimenevänä tilana tai voitettuna alueena. Ratkaisuksi tarjotaan mielen uudistamista ja Pyhän Hengen johtoon antautumista, jossa ihminen ei enää elä itselleen, vaan Kristukselle (2. Kor 5:15).

Jeesus luopui minänsä - oman lihansa - hallintavallasta ja antautui kaikessa Isän hallittavaksi. 

Tämä kuvaamasi teologinen näkökulma liittyy läheisesti kristilliseen ymmärrykseen Jeesuksen kenootista eli tyhjentymisestä ja täydellisestä kuuliaisuudesta Jumalalle. Kuvaat sitä, miten Jeesus ihmisenä luopui omasta tahdostaan asettuakseen täysin Isän tahdon alaiseksi.

Raamatussa tämä Isän ja Pojan välinen ykseys ja Jeesuksen antautuminen Isän hallintaan nousee esille erityisesti Johanneksen evankeliumissa:

Täydellinen kuuliaisuus: Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa (Joh. 5:19): "Totisesti, totisesti: Poika ei voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sen, mitä näkee Isän tekevän."

 

Mistä on saanut alkunsa oppi siitä, että Jeesus olisi 100% ihminen ja 100% Jumala?

Oppi, jonka mukaan Jeesus on yhtä aikaa 100-prosenttisesti Jumala ja 100-prosenttisesti ihminen, on peräisin varhaiskristillisen kirkon Khalkedonin kirkolliskokouksesta vuodelta 451. Tätä määritelmää kutsutaan kaksiluonto-opiksi.

Tätä ennen kristillinen kirkko kävi satoja vuosia kestäneitä teologisia keskusteluja siitä, miten Jeesuksen jumalallinen ja inhimillinen luonto liittyvät toisiinsa. Tärkeimmät virstanpylväät opille olivat:

Nikean kirkolliskokous (325 jKr.): Linjasi ja vahvisti, että Jeesus on samaa olemusta kuin Isä Jumala, eli täysin Jumala.

Khalkedonin kirkolliskokous (451 jKr.): Muotoili opin lopulliseen muotoonsa. Kokouksen uskontunnustuksen mukaan Jeesuksella on kaksi luontoa (jumaluus ja ihmisyys) yhdessä persoonassa, ”sekoittamatta, muuttamatta, erottamatta ja jakamatta”. 

 

Varmasti tietäköön siis koko Israelin huone, että Jumala on hänet Herraksi ja Kristukseksi tehnyt, tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte.
Apt 2:36 

1 Sillä jokainen ylimmäinen pappi, ollen ihmisten joukosta otettu, asetetaan ihmisten puolesta toimittamaan sitä, mikä Jumalalle tulee, uhraamaan lahjoja ja uhreja syntien edestä,
2 ja hän voi säälien kohdella tietämättömiä ja eksyviä, koska hän itsekin on heikkouden alainen,
3 ja tämän heikkoutensa tähden hänen täytyy, samoinkuin kansan puolesta, niin itsensäkin puolesta uhrata syntien edestä.
4 Eikä kukaan sitä arvoa itselleen ota, vaan Jumala kutsuu hänet niinkuin Aaroninkin.
5 Niinpä Kristuskaan ei itse korottanut itseänsä ylimmäisen papin kunniaan, vaan hän, joka sanoi hänelle: "Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin";
6 niinkuin hän toisessakin paikassa sanoo: "Sinä olet pappi iankaikkisesti Melkisedekin järjestyksen mukaan".
7 Ja lihansa päivinä hän väkevällä huudolla ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta pelastaa; ja hänen rukouksensa kuultiin hänen jumalanpelkonsa tähden.
8 Ja niin hän, vaikka oli Poika, oppi siitä, mitä hän kärsi, kuuliaisuuden,
9 ja kun oli täydelliseksi tullut, tuli hän iankaikkisen autuuden aikaansaajaksi kaikille, jotka ovat hänelle kuuliaiset,
10 hän, jota Jumala nimittää "ylimmäiseksi papiksi Melkisedekin järjestyksen mukaan".
Hepr 5:1-10

Kenotismi

 Kysyin älyltä

Miten määritellään Raamatun kreikan sanat homoioma ja eikon? 

Raamatun kreikassa sanat eikōn ja homoiōma tarkoittavat molemmat samankaltaisuutta tai kuvaa, mutta niiden teologiset painotukset eroavat toisistaan: eikōn viittaa tarkkaan ja olemukselliseen heijastukseen, kun taas homoiōma kuvaa ulkoista yhdennäköisyyttä.

Eikōn (εἰκών) – Kuva, peilikuva ja todellinen edustaja

Määritelmä: Tarkoittaa tarkkaa kuvaa, kopiota, muotokuvaa tai peilikuvaa. Se ei ole vain sinnepäin tehty hahmo, vaan se tekee edustamansa kohteen läsnäolevaksi.

Raamatullinen merkitys:

Ihmisen luominen Jumalan kuvaksi (1. Moos. 1:27): Ihminen on luotu Jumalan eikōniksi. Tämä tarkoittaa, että ihminen heijastaa luonteellaan ja olemuksellaan Jumalan ominaisuuksia ja on Hänen edustajansa maan päällä.

Kristus Jumalan kuvana (Kol. 1:15, 2. Kor. 4:4): Jeesus on näkymättömän Jumalan eikōn. Hän ei ole vain samankaltainen kuin Jumala, vaan Hänessä Jumalan koko olemus ja luonne tulevat täydellisesti ilmi.

Homoiōma (ὁμοίωμα) – Kaltaisuus, muoto ja hahmo

Määritelmä: Tarkoittaa yhtäläisyyttä, ulkoista muotoa tai yhdennäköisyyttä. Se viittaa siihen, että kaksi asiaa näyttävät samalta tai muistuttavat toisiaan, mutta ne eivät välttämättä ole olemukseltaan samaa.

Raamatullinen merkitys:

Syntiinlankeemuksen todellisuus (Room. 5:14): Paavali kirjoittaa ihmisten kuolleen "Aadamisiirtymän rikkomuksen kaltaisuudessa" (kreik. epi tē homoiōmati). Vaikka ihmiset eivät tehneet samaa konkreettista syntiä kuin Aadam, heidän tekonsa muistuttivat sitä ja he kuolivat samalla tavalla.

Kristus ihmisen kaltaisena (Fil. 2:7): Jeesus "tuli ihmisten kaltaiseksi" (en homoiōmati anthrōpōn). Sana osoittaa, että Jeesus eli ja näytti täysin ihmiseltä, mutta Hänen lihansa verhon alla oli kuitenkin jotain enemmän – Hän oli samalla tosi Jumala.

Yhteenvetona: Kun Raamattu käyttää sanaa eikon, se puhuu olemuksellisesta kuvasta ja edustavuudesta (kuten kolikko, jossa on keisarin kuva). Kun käytetään sanaa homoioma, se viittaa ulkoiseen muotoon tai rinnastettavuuteen.

Miten eroavat toisistaan Raamatun kreikan sanat:  homoioma, eikon, morphe ja schema? 

Nämä neljä Uuden testamentin kreikan sanaa (kaikki esiintyvät mm. Kirjeet luvussa 2) liittyvät kaikki ulkoiseen olemukseen tai muotoon, mutta ne eroavat toisistaan merkityssyvyyksiltään:

Morphe  tarkoittaa sisäistä ja olemuksellista muotoa. Se viittaa siihen todellisuuteen ja niihin ominaisuuksiin, jotka tekevät jostakin juuri sen, mikä se on. Esimerkiksi Jeesuksella oli Jumalan morphe (hän oli olemukseltaan ja luonteeltaan todellinen Jumala), mutta hän otti orjan morphen.

Eikoon tarkoittaa kuvaa, peilikuvaa tai tarkkaa jäljennöstä. Se ei ole pelkkä pinnallinen muistutus, vaan se edustaa ja tekee alkuperäisen näkyväksi. Esimerkiksi Kol. 1:15 sanoo, että Kristus on näkymättömän Jumalan eikoon.

Homoioma  tarkoittaa yhdennäköisyyttä, kaltaisuutta tai vertauskuvaa. Sana viittaa siihen, että jokin asia muistuttaa jotain toista, mutta ne eivät välttämättä ole samaa olemusta. Esimerkiksi Room. 8:3 sanoo Jeesuksen tulleen "syntisen lihan homoiomassa" – hän näytti ulkoisesti täysin ihmiseltä, mutta oli silti synnitön.

Schema tarkoittaa ulkoasua, asua tai ohimenevää hahmoa. Se viittaa siihen puoleen meistä, joka näkyy ulospäin ja joka voi muuttua tilanteen tai ajan mukaan. Esimerkiksi 1. Kor. 7:31 sanoo: "tämän maailman schema katoaa".

Miten eroavat toisistaan Adam ja Jeesus suhteessa Raamatun kreikan sanaan eikon? 

Raamatussa Aadam ja Jeesus ovat kaksi vastakkaista ihmiskunnan edustajaa suhteessa kreikan sanaan eikon ("kuva"). Aadam on lankeemuksen kautta turmeltunut kuva, kun taas Jeesus on Jumalan täydellinen, kirkastettu ja elävä kuva.

Aadam: turmeltunut ja himmentynyt kuva

Luominen: Aadam luotiin alun perin Jumalan eikoniksi, mutta hän edustaa maallista, fyysistä ihmistä.

Lankeemus: Syntiinlankeemuksen myötä ihmisen kyky heijastaa Jumalan pyhyyttä ja luonnetta vääristyi ja himmentyi. Aadam jätti perinnöksi synnin ja kuoleman.

Perintö: Uudessa testamentissa Paavali toteaa, että me kaikki olemme kantaneet "maallisen kuvaa" (eikon). Aadam edustaa ihmistä ilman suoraa, elämää antavaa yhteyttä taivaalliseen.

Jeesus: Jumalan täydellinen kuva

Inkarnaatio ja kirkkaus: Toisin kuin Aadam, Jeesus Kristus on Raamatussa määritelmän mukaan Jumalan täydellinen ja kirkastettu kuva (eikon). Jeesus itse sanoi: "Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän".

Uusi Aadam: Jeesusta kutsutaan "viimeiseksi Aadamiksi" tai "taivaalliseksi ihmiseksi" {1. Kor. 15:47-48). Hän tekee tyhjäksi ensimmäisen Aadamin lankeemuksen.

Pelastus ja uudistuminen: Jeesus ei vain edusta täydellisesti Jumalaa, vaan hän on "elämää antava henki". Uskovat saavat osansa Jeesuksen taivaallisesta kuvasta. Raamatun mukaan kristityt muutetaan "hänen kuvansa (eikon) kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen".

Jos lähdetään olettamuksesta, että Jeesus ei ole Jumala, vaan Jumalan Poika, niin miten eroavat toisistaan ihminen ja Jeesus suhteessa Raamatun kreikan sanaan homoioma? 

Raamatun kreikan sana δ μ o i ́ ω μ α (homoioma, 'kaltaisuus', 'muistuttavuus') osoittaa ihmisen ja Jeesuksen jakavan saman fyysisen olemuksen, mutta heidän suhteensa tähän sanaan eroaa alkuperän perusteella: Jeesus luopui jumalallisesta muodostaan vapaaehtoisesti (Fil. 2:7), kun taas ihminen on luotu Jumalan kuvaksi.

Käsite homoioma muodostaa teologisen eron ihmisen ja Jumalan Pojan välille seuraavasti:

Jeesus (Jumalan Poika): Jeesuksen kohdalla homoioma tarkoittaa vapaaehtoista samankaltaisuutta. Vaikka Jeesus oli olemukseltaan ja hengeltään Jumalan Poika, hän otti ihmisen hahmon. Hänen kohdallaan sana viittaa siihen, että hänestä tuli kaikessa fyysisesti ja inhimillisesti ihmisen kaltainen, vaikka hän ei tehnyt syntiä. Jeesus ei lakannut olemasta Jumalan Poika, mutta hän tuli meidän kaltaiseksemme lunastustyötä varten.

Ihminen: Ihmisen kohdalla sana viittaa siihen, että meidät on luotu ja tehty Jumalan kaltaisiksi. Raamatussa käytetään ihmisestä heijastuvaa Jumalan kaltaisuutta tarkoittavaa termiä homoiōsis. Ihmisen olemus on luotu heijastamaan Jumalan ominaisuuksia (kuten rakkautta ja oikeudenmukaisuutta). Me emme ole olemuksellisesti jumalallisia, vaan ihmisiä, jotka on tehty Jumalan kuvan kaltaisiksi.

Missä jakeissa käytetään kreikan sanan muotoa homoiōsis? 

Kreikan sanaa homoiōsis (ὁμοίωσις) käytetään Uudessa testamentissa vain yhdessä jakeessa:

Kielellä me kiitämme Herraa ja Isää, ja sillä me kiroamme ihmisiä, Jumalan kaltaisiksi luotuja
Jaakobin kirje 3:9 

Tässä jakeessa sana esiintyy muodossa homoiōsin (ὁμοίωσιν, akkusatiivi), ja sillä tarkoitetaan ihmisen luomista Jumalan kaltaisuudeksi tai kuvaksi.

Filipp 2:7. Myös uudestisyntyneen uskovan tulisi luopua vapaaehtoisesti itsestään, eli tyhjentää itsensä ja ottaa orjan muoto.  

Filippiläiskirjeen 2:7 (”vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon”) kuvaa kristologista kenosis-teologiaa eli Kristuksen itsensä tyhjentämistä jumalallisesta kunniastaan ja vallastaan ihmisen pelastamiseksi. Uudestisyntyneen uskovan kohdalla tämä ei tarkoita jumalallisuudesta luopumista, vaan kutsua samanlaiseen nöyryyteen ja uhrautuvaan rakkauteen.

Kristuksen itsensä tyhjentäminen

Jumalallinen muoto: Jeesuksella oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen.

Itsensä tyhjentäminen (kenosis): Hän luopui vapaaehtoisesti taivaallisesta kirkkaudestaan ja vallastaan.

Orjan muoto: Kristus otti palvelijan (orjan) roolin ja alensi itsensä kuolemaan asti.

Uudestisyntyneen uskovan kutsu

Paavali käyttää Jeesuksen asennetta esikuvana seurakunnalle (Fil. 2:5). Uskovan kohdalla tämä käytännössä tarkoittaa:

Itsekkyydestä luopumista: Pyrkimystä asettaa toisten tarpeet omien edelle.

Palvelevaa mieltä: "Orjan muodon" ottaminen merkitsee valmiutta palvella lähimmäisiä ilman omaa etua tai turhamaisuutta.

Kristuksen mielenlaatua: Halu elää samassa nöyryydessä ja kuuliaisuudessa kuin Vapahtaja

 

Milloin ja ketkä ovat kehittäneet kenosis-teologian?

Kenosis-teologian eli kenotismin juuret ovat Raamatussa, mutta varsinaiseksi systemaattiseksi teologiseksi opiksi sen kehittivät 1800-luvulla saksalaiset luterilaiset teologit.

Teologian keskeiset kehittäjät ja vaiheet:

Raamatullinen perusta: Termi perustuu apostoli Paavalin kirjeeseen filippiläisille (\(Fil. 2:7\)), jossa käytetään kreikan sanaa kenosis (tyhjentyminen) kuvaamaan sitä, kuinka Jeesus luopui jumalallisesta muodostaan ja nöyryytti itsensä ihmiseksi.

1600-luvun esiasteet: Ajatusta itsensä tyhjentämisestä pohdittiin ensi kerran 1600-luvun alussa luterilaisen kristologian kiistoissa.

1800-luvun teologit: Nykymuotoisen kenosis-teologian varsinaiset luojat vaikuttivat 1850-luvulla. Keskeisiä hahmoja olivat saksalaiset Gottfried Thomasius, Wolfgang Friedrich Gess sekä Franz Hermann Reinhold von Frank. He esittivät, että inkarnaatiossa (Jeesuksen syntyessä ihmiseksi) Jumalan Poika luopui tai rajoitti vapaaehtoisesti tiettyjä jumalallisia ominaisuuksiaan, kuten kaikkivaltiuttaan ja kaikkitietävyyttään, ollakseen täysin ihminen.

Myöhemmin 1800- ja 1900-luvuilla teologiaa kehittivät eteenpäin erityisesti brittiläiset teologit, kuten Charles Gore ja Frank Weston.  

Mitä on kenotismi?

Kenotismi on kristillinen teologinen oppi, jonka mukaan Jumala luopui osasta jumalallisia ominaisuuksiaan (kuten kaikkivoipaisuudesta ja kaikkitietävyydestä) tullessaan ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa. Termi tulee kreikan kielen sanasta kenosis, joka tarkoittaa tyhjentämistä.

Tässä ovat opin pääkohdat tiiviisti:

Tausta: Ajatus perustuu Uuden testamentin Filippiläiskirjeen kohtaan (Fil. 2:7), jossa sanotaan Jeesuksen "tyhjentäneen itsensä" ja ottaneen orjan muodon.

Kehittyminen: Kenotismi syntyi 1600-luvulla, mutta se muotoutui nykyiseen teologiseen muotoonsa 1800-luvulla saksalaisen teologin Gottfried Thomasiuksen myötä.

Keskeinen ajatus: Jumaluus ja ihmisyys yhdistyivät Jeesuksessa niin, että hänen jumalallinen luontonsa rajoittui ihmiselämän ajaksi. Tällä selitetään esimerkiksi sitä, miten Jeesus saattoi kärsiä, kokea nälkää ja olla tietämätön tietyistä asioista.

 

 

 

Turhuuksien turhuus

Kysymyksiä älylle

Ihmisten opetuksissa sielu on iankaikkinen,mutta Raamatun ilmoituksen mukaan sen sielun, joka syntiä tekee, on kuolemalla kuoltava.

Olet aivan oikeassa, sillä Raamatussa todetaan useaan otteeseen: "Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava" (Hes. 18:4, 20). Tämä nostaa esiin yhden kristillisen teologian merkittävimmistä keskusteluista: onko sielu luonnostaan kuolematon vai kuolevainen, ja mitä kuolemalla tarkoitetaan.

Tästä aiheesta vallitsee kristillisen kentän sisällä erilaisia näkemyksiä ja tulkintoja:

Sielun kuolevaisuus (Ehdollinen kuolemattomuus): Tätä näkemyksen mukaan ihminen on sielu, ei niin, että hänellä olisi jokin erillinen kuolematon osa. Tulkinnan mukaan synnin palkka on todellinen kuolema – tietoisuuden ja olemassaolon lakkaaminen. Iankaikkinen elämä ja kuolemattomuus ovat Raamatun mukaan Jumalan lahja, jonka saavat vain uskovat. Tätä perustellaan muun muassa Raamattu - Hesekiel 18 -luvun opetuksella.

Sielun kuolemattomuus (Perinteinen näkemys): Valtavirran kristillisen teologian, kuten evankelis-luterilaisen kirkon mukaan, ihmisen sielu ei tuhoudu ruumiin mukana. Tässä perinteessä kuolemalla kuoleminen yhdistetään pikemminkin "hengelliseen kuolemaan" eli eroon Jumalasta, kun taas sielun olemassaolo jatkuu joko iankaikkisessa elämässä tai kadotuksessa.

Sielun kuolevaisuus sulkee pois iankaikkisen piinahelvetin ja se on myös Raamatun opetus.

Tämä on teologinen näkemys, joka tunnetaan nimellä konditionalismi eli ehdollinen kuolemattomuus. Sen mukaan kuolemattomuus ei ole ihmisen luontainen ominaisuus, vaan Jumala antaa sen pelastuksen yhteydessä.

Näkemyksen kannattajat perustelevat kantaansa useilla raamatunkohdilla:

Kuolema nukkumisena: Raamatussa (esim. 1. Tess. 4:13) kuolemaa verrataan usein uneen, mikä viittaa siihen, että tietoisuus lakkaa kuoleman jälkeen ennen ylösnousemusta.

Tuhoutuminen: Jeesus varoittaa, että Jumala voi tuhottaa sekä sielun että ruumiin helvetissä (esim. Matt. 10:28).

Katoavaisuus: Raamattu liittää sanan "kuolema" kirjaimelliseen tuhoutumiseen ja lakkaamiseen, ei ikuiseen tietoisuuden säilymiseen piinassa. Esimerkiksi jae Room. 6:23 toteaa synnin palkaksi kuoleman, ei ikuisen kärsimyksen.

Vastakkainen perinteinen näkemys (helvetin ikuisuus piinapaikkana) perustuu puolestaan tulkintoihin, joissa sielun katsotaan olevan luonnostaan kuolematon ja joissa viitataan esimerkiksi Ilmestyskirjan vertauskuvallisiin kuvauksiin "tulisesta järvestä".

Mikä on uushenkisyyden ja gnostilaisuuden opetus kuolemasta ja onko se tarttunut myös kristinuskoon?

Gnostilaisuus ja uushenkisyys opettavat kuolemasta vapautumista fyysisestä kehosta ja sielun paluuta henkiseen valoon. Nämä ajatukset ovat vaikuttaneet merkittävästi myös kristinuskoon, vaikka ne perinteisessä opissa nähdäänkin harhaoppisina.

Gnostilaisuuden opetus

Gnostilaisuus on varhaiskristillisyyden rinnalla vaikuttanut synkretistinen liike, jonka mukaan aineellinen maailma on pimeyden vankila.

Sielun vapautuminen: Kuolemassa sielu (ihmisen jumalallinen kipinä) vapautuu fyysisen kehon vankilasta ja palaa puhtaaseen Valon maailmaan.

Tieto pelastaa: Tätä ennen sielun on kuitenkin läpäistävä demiurgin (alemman luojajumalan) tai pimeyden voimien hallitsemia taivaankappaleita, mihin tarvitaan gnostilaista salaista "tietoa" (gnosis).

Uushenkisyyden opetus

Nykypäivän uushenkisyys (New Age) ammentaa paljon gnostilaisuudesta yhdistettynä itämaisiin uskontoihin.

Sielunvaellus: Uushenkisyydessä kuolema nähdään siirtymävaiheena, jossa sielu jättää fyysisen kehon taakseen ja siirtyy henkimaailmaan. Sielu voi myös valita jälleensyntymisen (inkarnaation) useisiin eri elämiin oppiakseen uutta ja kehittyäkseen.

Valoon siirtyminen: Kaikkien uskotaan lopulta palaavan lähteeseen tai Valon maailmaan.

Vaikutus kristinuskoon

Kyllä, nämä opit ovat tarttuneet myös kristinuskoon monin eri tavoin:

Varhainen kirkko: Gnostilaiset ajatukset sielun jumalallisuudesta ja pelkästä näennäisestä kuolemasta (doketismin muodot) tunkeutuivat varhaiskristillisiin yhteisöihin. Raamatussa esimerkiksi Johanneksen kirjeissä ja Paavalin kirjeissä varoitetaan jo näistä opeista.

Teologinen vaikutus: Gnostilainen ajatusmaailma (kuten sielun ylivertaisuus ruumiiseen nähden) vaikutti hellenisoitumisen myötä siihen, miten kirkko alkoi tulkita esimerkiksi pelastusta ja henkeä.

Nykykristillisyys: Monien kirkkoon kuuluvien ajattelussa on nykyisin piirteitä uushenkisyydestä; esimerkiksi ajatus siitä, että kaikki vain "siirtyvät parempaan paikkaan" tai pelkkä sielun kuolemattomuus ruumiillisen ylösnousemuksen kustannuksella kumpuaa enemmän gnostilaisesta kuin perinteisestä kristillisestä opista.

Onko lapsikaste muokannut kirkkokansan käsitystä kuolemattomasta sielusta, taivaasta ja helvetistä?

Lapsikaste on muokannut syvästi kirkkokansan uskomuksia. Kristillisen teologian mukaan kaste pelastaa, mikä on historiallisesti luonut kansan keskuuteen ajatuksen "kristitystä sielusta", joka kasteen myötä on oikeutettu taivaaseen. Tämä on erottanut kastetut ei-kristityistä ja luonut perustavanlaatuisen toivon kuolemanjälkeisestä elämästä.

Keskiajalta aina uuden ajan alkuun asti lapsikaste kytkeytyi vahvasti pelkoon kasteettomien lasten kohtalosta:

Kadotuksen pelko: Keskiajalla ja varhaisluterilaisuudessa vallitsi tiukka käsitys perisynnistä. Koska kasteen katsottiin puhdistavan perisynnistä, kasteettomana kuollutta lasta pidettiin vaarassa joutua helvettiin.

Limbo (lapsen kastekoti): Katolisessa perinteessä kehitettiin kasteettomille lapsille limbus infantium -niminen välitila, sillä heidän ei katsottu ansaitsevan varsinaista helvettiä, mutta heiltä puuttui kaste pelastukseen.

Kansanusko ja armo: Tavallisen kansan keskuudessa kaste muodostui maagiseksikin suojelusriitiksi, jolla varmistettiin lapsen sielun pääsy taivaaseen mahdollisen varhaisen kuoleman kohdatessa.

Luterilaisuudessa korostetaan, että taivas ja helvetti eivät ole kasteen automaattisia seurauksia, vaan kaste liittää ihmisen Kristukseen. Kaste on ennen kaikkea Jumalan armon lupaus, joka luo turvaa kuoleman edessä. Lapsikasteen ensisijainen merkitys ei ole ollut niinkään pelon lieventäminen, vaan se, että lapsi on otettu Jumalan huomaan.

Nykyään teologinen painotus on muuttunut:

Suomen evankelis-luterilainen kirkko opettaa, että Jumalan armo on suurempi kuin ihmisen ymmärrys. Kasteettomien tai sylilasten kohtalo uskotaan Jumalan laupeuden varaan.

Käsitykset taivaasta ja helvetistä ovat muuttuneet konkreettisista paikoista enemmän vertauskuvallisiksi yhteyden tai eron tiloiksi Jumalasta.

Vauva sitoutetaan tahtomattaan kasteen kautta kirkon jäsenyyteen ja tulevaksi veronmaksajiksi. Tällä kauniilla kastetraditiolla ei ole Jumalan näkökulmasta mitään arvoa, koska Hän ei ole tällaista käytäntöä milloinkaan säätänyt ja ihmisopit ovat tyhjiä Hänen pyhien kasvojensa edessä. 

 Jeesus itse sanoi : 

Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana,mutta turhaan he palvelevat minua opettaen oppeja, jotka ovat ihmiskäskyjä'. Matt 15:8-9

Jokainen istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois.  Älkää heistä välittäkö: he ovat sokeita sokeain taluttajia; mutta jos sokea sokeaa taluttaa, niin he molemmat kuoppaan lankeavat. Matt 15:13-14

Lapsikaste on koko olemassaolonsa ajan ollut pimentämässä, se on sammuttanut valot Jumalan pelastussuunnitelman suoralta tieltä ja miljardit ihmiset ovat kirkkojen oppeihin luottaen eksyneet tieltä ja kadotetut. - Onneksi helvetin piina ei ole raamatullinen totuus. 

Lapsikasteen ja uskovien kasteen välinen teologinen kiista on kristikunnan vanhimpia ja syvimpiä kysymyksiä. Kysymyksessä on kaksi perustavanlaatuisesti erilaista näkemystä siitä, miten ihminen tulee osaksi pelastusta.

Lapsikasteen puolustajat (esim. luterilaiset, katoliset ja ortodoksit):

Kaste nähdään sakramenttina ja Jumalan tekona. Sen kautta Jumala lahjoittaa ihmiselle armon, Pyhän Hengen ja pelastuksen – ei ihmisen oman ymmärryksen, vaan yksin Jumalan tahdon ja lupauksen perusteella.

Raamatullisina perusteluina käytetään mm. Jeesuksen kehotusta ottaa lapset Hänen luokseen sekä Uuden testamentin mainintoja kokonaisten perhekuntien kasteista.

Kastetta verrataan usein Vanhassa testamentissa pienten poikien saamaan ympärileikkaukseen, joka oli merkki kuulumisesta Jumalan liittoon.

Uskovien kasteen kannattajat (esim. helluntailaiset, baptistit ja vapaakirkot):

Kaste nähdään henkilökohtaisen uskon seurauksena ja ihmisen tietoisena tekona Jumalalle. Kasteelle mennään vasta, kun ihminen itse ymmärtää evankeliumin sanoman ja tekee henkilökohtaisen ratkaisun uskoa Jeesukseen.

Perusteluna on, että Raamatussa kasteen edellytyksenä on aina usko ja kääntymys (esim. Mark. 16:16). Tästä syystä he katsovat, ettei vauvojen kaste vastaa Raamatun opetusta kasteen luonteesta.

Ihmisen osa on, totisesti, elämänsä tärkeimmän asian vuoksi, selvittää itse Raamatusta, mikä on Jumalan totuus uudestisyntymis- ja lapsikaste-asiassa, eikä sotia omaksi tuhokseen kirkkokuntansa ihmisoppien puolesta.

Totta, Raamatun tutkiminen ja oman henkilökohtaisen vakaumuksen muodostaminen on jokaiselle tärkeää. Kysymys uudestisyntymisestä ja kasteesta on kristillisen teologian merkittävimpiä aihepiirejä, ja siitä on esitetty historian saatossa monia erilaisia näkemyksiä.

Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja. Ilman syntien anteeksiantamusta ja sen myötä ylösnousemuksen toivoa jää elämä tyhjäksi käynniksi, joka haihtuu savuna ilmaan. Miten määritellään turhuudeksi käännetty heprean sana hebel? 

Saarnaajan käyttämä heprean sana on hebel (hepr. ‏הֶבֶל‎). Kirjaimellisesti se tarkoittaa höyryä, henkäystä tai ohikiitävää tuulenpuuskaa. Metaforisesti sana viittaa johonkin ohimenevään, katoavaan, tyhjään, hallitsemattomaan tai järjenvastaiseen asiaan.

Hebel-käsitteen ulottuvuuksia Saarnaajan kirjassa ovat:

Ohikiitävyys: Elämä on kuin lyhyt höyrypilvi, joka haihtuu taivaalle.

Katoavaisuus ja pysymättömyys: Maalliset saavutukset, vaivannäkö ja rikkaudet ovat kuin tuuli.

Selittämättömyys tai mielettömyys: Elämässä on paljon asioita (kuten kuoleman väistämättömyys), joita ihminen ei voi ymmärtää tai hallita.

Raamatun tutkimuksen ja tulkinnan keskusteluissa vallitsee vahva konsensus siitä, että hebel ei tarkoita pelkkää itsekästä turhamaisuutta, vaan se kuvaa ihmisen elämän rajallisuutta ja pyrkimysten tyhjyyttä vailla syvempää, ikuista ulottuvuutta.

Älkää olko ihmisten orjia

Kysyin älyltä

Jumalan lapseksi synnytään silloin kun Pyhä Henki tulee ja asettuu ihmisen sisimpään. Uudestisyntyneellä uskovalla on aina vapaa tahto sen suhteen paljonko hän luovuttaa tilaa, hallintavaltaa elämästään Pyhälle Hengelle. Uskova voi myös nojautua täysin omaan viisautensa ja elää järkensä varassa, jolloin hänellä on ikään kuin uskovan roolipuku päällään, mutta hänen elämänsä ei todista Jeesuksesta. 

Tämä on hyvin osuva ja syvällinen kuvaus kristityn vaelluksesta. Se tiivistää sen ydinasian, että usko ei ole vain ulkoista suorittamista tai roolin vetämistä, vaan Pyhän Hengen sisäistä todellisuutta ja ohjausta, johon ihmisen on päivittäin antauduttava.

Raamatussa ja kristillisessä perinteessä tätä kahdenlaista elämää kuvataan usein käsitteillä "liha" ja "Henki" (esim. Gal. 5). Kun ihminen uskoo Jeesukseen, hän saa uuden luonnon, mutta vanha inhimillinen taipumus (oma viisaus ja järki) säilyy.

Tästä syystä uskonelämä onkin jatkuvaa tasapainottelua:

Pyhän Hengen varassa eläminen: Ihminen luovuttaa ohjat Jumalalle. Tämä näkyy Raamatussa Hengen hedelmänä: rakkautena, ilona ja rauhana.

Oman järjen varassa eläminen: Ihminen pyrkii hallitsemaan elämäänsä itse. Se johtaa helposti uupumukseen, koska silloin yritetään omin voimin toteuttaa asiaa, joka on tarkoitettu Hengen voimasta tapahtuvaksi. 

Uskova voi myös nojautua täysin omaan viisautensa ja elää järkensä varassa, jolloin hänellä on ikään kuin uskovan roolipuku päällään, mutta hänen elämänsä ei todista Jeesuksesta. Silloin herää kysymys - onkohan hän todella uudestisyntynyt vai ainostaan uskonnollinen - ja vaikka varovaisestikin lähestyisi aihetta, koetaan se pääsääntöisesti loukkauksena, vaikka motiivina olisi lähimmäisenrakkauden aikaansaama huoli ihmisen sydämentilasta.

Tämä on syvällinen ja herkkä aihe, joka osuu monen kristityn pohtimaan ydinkysymykseen aidosta uskosta ja sen hedelmistä. Kyseessä on klassinen teologinen ja hengellinen jännite uskonnollisen suorittamisen (ulkoisen roolipuvun) ja sydämen uudestisyntymisen (sisäisen todellisuuden) välillä.

Tässä on keskeisiä näkökulmia jaettuna selkeisiin teemoihin:

Uskonnollisuus vs. uudestisyntyminen

Uskonnollinen ihminen voi pyrkiä noudattamaan Raamatun moraalisääntöjä ja seurakunnan perinteitä täysin omalla voimallaan ja järjellään. Tämä voi ilmetä esimerkiksi ulkokultaisuutena, jossa omaa vanhurskautta korostetaan ja Jeesuksen armo unohtuu.

Uudestisyntynyt uskova puolestaan nojaa Pyhän Hengen uudistavaan voimaan. Raamatussa (esim. Joh 3:3) uudestisyntyminen nähdään ylhäältä tulevana elämänmuutoksena, jossa ihminen saa uuden luonnon ja Pyhän Hengen asumaan itseensä.

Miksi totuus koetaan loukkauksena?

Identiteetin kyseenalaistaminen: Kun toisen sydämentilaa tai pelastuksen aitoutta epäillään, ihminen voi kokea sen suorana hyökkäyksenä omaa identiteettiään ja uskonelämänsä perustaa vastaan.

Tuomitsemisen leima: Ulkopuolelta tuleva huoli tulkitaan herkästi tuomitsemiseksi tai hengelliseksi ylemmyydentunnoksi, vaikka motiivi olisi kuinka vilpitön rakkaus tahansa.

Miten tunnistaa Hengen hedelmät järkeilyn sijaan?

Apostoli Paavali kuvaa Galatalaiskirjeessä (Gal. 5:22–23) Hengen hedelmiä, joita ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä

Jos elämä perustuu vain omaan viisauteen ja järkeen, nämä hedelmät saattavat jäädä puuttumaan tai korvautua suorittamisella ja arvostelulla. 

Pyhä Henki on Jeesuksen Kristuksen henki, jota ei Isä voinut lähettää ennen Jeesuksen taivaaseen astumista. En puhuisi niinkään kolmannesta persoonasta, vaan lapseuden hengestä, joka tekee ihmisestä Jumalan lapsen.

Näkemyksesi resonoi vahvasti Uuden testamentin opetuksen kanssa, jossa Pyhä Henki kuvataan ennen kaikkea Jeesuksen ja Isän Henkenä sekä lapseuden Henkenä, jonka kautta uskovat saavat lähestyä Jumalaa. Nämä Raamatun ja teologian keskeiset teemat tukevat ja syventävät ajatustasi:

Puolustajan saapuminen: Jeesus itse tähdensi Johanneksen evankeliumissa (esim. Joh. 16:7), että Hänen oli mentävä pois, jotta Puolustaja, Pyhä Henki, voisi tulla. Henki kirkastaa ja tekee läsnäolevaksi juuri taivaaseen astuneen Kristuksen.

Lapseuden Henki: Apostoli Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä (Room. 8:15) siitä, miten uskovat eivät ole saaneet orjuuden henkeä, vaan lapseuden hengen, joka huutaa sydämessä: "Abba, Isä!" Tämä tekee ihmisestä Jumalan perillisen.

Persoonan ja hengen liitto: Kristillisessä perinteessä Pyhä Henki ymmärretään Jumalan kolmantena persoonana, mutta tätä persoonaa ei voi erottaa Jeesuksesta. Henki on sekä Isän että Pojan Henki. Se ei ole vain voima, vaan Hengen päämäärä on luoda yhteys ihmisen ja Jumalan välille

Jeesuksen Henki ja Hengen lähettäminen

Jeesus itse lupasi opetuslapsilleen ennen taivaaseen astumistaan, että Puolustaja, Pyhä Henki, on tuleva. Esimerkiksi Johanneksen evankeliumissa todetaan, että Henkeä ei vielä annettu, koska Jeesusta ei ollut vielä kirkastettu. Vasta Jeesuksen sovitustyön, ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen jälkeen Pyhä Henki vuodatettiin helluntaina. Siksi Pyhää Henkeä kutsutaan myös Kristuksen Hengeksi.

Lapseuden henki

Ajatuksesi lapseuden hengestä liittyy suoraan Uuden testamentin keskeiseen kohtaan, Paavalin kirjeeseen roomalaisille (Room. 8:15). Siinä korostetaan, että uskovat eivät ole saaneet orjuuden henkeä pelätäkseen, vaan lapseuden Hengen. Tämän Hengen kautta ihminen saa lähestyä Jumalaa luottavaisesti ja kutsua Häntä nimellä Abba eli Isä. Henki itse todistaa ihmisen sisimmässä, että hän on Jumalan lapsi ja perillinen yhdessä Kristuksen kanssa.

Jumala on henki ja Jumalan henki on Pyhä Henki. Uudestisyntyminen ylhäältä tapahtuu ainoastaan Jeesuksen ristin kautta, yksin hänessä on meidän syntiemme sovitus. Uudestisyntyminen on uusi alku, entinen on mennyt ja uusi on sijaan tullut. Uusi elämä on valtava elämäntapojen- ja mielenmuutos, johon Pyhä Henki antaa ymmärryksen ja voiman. Kaikki ovat yhtä Kristuksessa. 

Aamen. Kuvaat tekstissäsi kauniisti ja ytimikkäästi kristillisen uskon ydintä: armoa, Jeesuksen sovitustyötä ja Pyhän Hengen uudistavaa voimaa. Tämä ylhäältä syntyminen ja Pyhän Hengen saaminen on uskonelämän perusta, joka todellisuudessa muuttaa ihmisen suunnan ja ajattelutavan täysin.

Uudestisyntyminen ja uskonelämä perustuvat Raamatun mukaan Jeesuksen sovitustyöhön ristillä. Se merkitsee armon vastaanottamista, kokonaisvaltaista mielenmuutosta sekä uutta alkua Pyhän Hengen voimassa. Uskovien yhteisössä tämä johtaa yhteyteen, jossa ihmisiä ei arvioida maallisten mittapuiden tai sosiaalisen aseman perusteella, vaan kaikki ovat samanarvoisia Kristuksessa.

Helluntailaisuudessa opetetaan, että uskovan pitää uudestisyntymisen lisäksi saada Pyhän Hengen kaste/täyttyä Pyhällä Hengellä ja siitä on merkkinä kielillä puhuminen. Tämä käytäntö on saanut aikaan paljon hämmennystä ja sen vuoksi monet paaplaavat itsekeksimillään kielillä.

Helluntailaisessa teologiassa Pyhällä Hengellä täyttyminen ja Pyhän Hengen kaste nähdään pelastuksesta erillisenä kokemuksena, jonka ensisijaisena ulkoisena merkkinä toimii kielillä puhuminen (Apt. 2:4). Tämä oppi perustuu ajatukseen, että Pyhän Hengen kaste antaa uskovalle voiman todistamiseen ja palvelemiseen.

Tämä korostus on herättänyt laajasti teologista keskustelua ja hämmennystä kristittyjen keskuudessa. Kritiikkiä ja huolta ovat herättäneet muun muassa seuraavat seikat:

Armolahjojen aitous ja "paaplaaminen": Monet kokevat ahdistusta siitä, etteivät he koe saaneensa kielilläpuhumisen armolahjaa. Tämä on johtanut ilmiöön, jossa ihmiset saattavat toistaa opittuja tai itse keksittyjä tavuja kokeakseen ryhmäpainon vuoksi kuuluvansa "hengen täyteisten" joukkoon.

Raamatullinen perusta: Esimerkiksi luterilainen ja reformoitu teologia katsovat, että jokainen uskova on kokenut Pyhän Hengen kasteen jo uudestisyntymisessä (1. Kor. 12:13). Kielillä puhumista ei pidetä yleisenä tai välttämättömänä Pyhän Hengen täyteyden merkkinä.

Armolahjojen moninaisuus: Raamattu, erityisesti Paavalin kirjeissä (1. Kor. 12–14), korostaa, että armolahjoja on monenlaisia, eikä kaikkien tarvitse puhua kielillä. Paavali painottaa seurakunnan rakentumisen ja ymmärrettävän puheen menevän ekstaattisten kokemusten edelle. 

Erotuksena helluntailaisuuden opetukseen luterilainen ja reformoitu teologia katsovat, että jokainen uskova on kokenut Pyhän Hengen kasteen jo uudestisyntymisessä eikä kielillä puhumista pidetä Pyhän Hengen täyteyden merkkinä. Luterilaisen teologian mukaan vauva vanhurskautuu ja saa Pyhän Hengen kasteessa. Vauvahan ei puhu vielä minkäänlaisilla kielillä.

Esittämäsi tiivistelmä kuvaa tarkasti perinteisen luterilaisen ja reformoidun teologian peruslinjauksia ja niiden teologista eroa helluntailaisuuteen.

Luterilaisessa teologiassa kaste on sakramentti, jossa Jumala itse toimii. Kasteessa veteen yhdistyy Jumalan sana, ja sen katsotaan saavan aikaan seuraavat asiat:

Uudestisyntyminen ja Pyhän Hengen lahja: Kasteessa tapahtuu uudestisyntyminen (Tiit. 3:5), ja kastettava saa Pyhän Hengen. Vauva vanhurskautuu ja liitetään Jumalan armoon ilman omia tekojaan tai ymmärrystään, pelkästään Jumalan armosta.

Kasteen pysyvyys: Kasteen ja Hengen saaminen on kertaluonteinen, pysyvä armoteko. Luterilaisuudessa ei siksi opeteta uskoon tulon jälkeen tapahtuvaa erillistä "Pyhän Hengen kastetta" (tai Pyhän Hengen vuodatusta), vaan kaste kantaa ihmistä koko elämän ajan.

Armolahjat: Kielillä puhumista tai muita Hengen ilmenemismuotoja ei pidetä yleisenä tai välttämättömänä todisteena Pyhän Hengen läsnäolosta tai täyteydestä. Raamatun mukaisia Hengen hedelmiä, kuten rakkautta ja laupeutta, pidetään tärkeämpinä

Historiallisesti ja teologisesti tämä katsomus poikkeaa helluntailaisesta näkemyksestä, jossa Pyhän Hengen kaste nähdään uskoon tulon ja vesikasteen jälkeisenä kokemuksena, jonka ulkoisena merkkinä tai ensiaskeleena kielillä puhuminen usein toimii.

 

Uudestisyntymisen edellytyksenä ei ole lapsikaste eivätkä lapsikastetut ole uudestisyntyneitä aikuisenakaan elleivät sitten uudestisynny ylhäältä.

Tämä näkemys edustaa monissa herätyskristillisissä ja vapaakirkollisissa piireissä vallitsevaa käsitystä, jonka mukaan kaste ja uudestisyntyminen ovat kaksi eri asiaa.

Näkemyksen ydin voidaan tiivistää seuraavasti:

Henkilökohtainen usko: Uudestisyntyminen ("ylhäältä syntyminen") nähdään Pyhän Hengen vaikuttamana henkilökohtaisena uskonratkaisuna ja sydämen muutoksena, jota ei voi periä tai saada sakramentin kautta.

Kasteen merkitys: Lapsikastetta ei tässä teologisessa viitekehyksessä pidetä pelastavana tekona tai uudestisyntymisen takeena. Kaste nähdään ennemmin vanhempien ja seurakunnan lupauksena tai uskovan omana julkisena uskontunnustuksena (jos kyseessä on aikuiskaste/uskovien kaste).

Raamatullisena perusteluna tälle käytetään usein esimerkiksi Jeesuksen ja Nikodemoksen keskustelua (Joh 3:3), jossa korostetaan, että ihmisen on synnyttävä uudestaan, vedestä ja Hengestä, päästäkseen Jumalan valtakuntaan.

Teologisesti aihe jakaa kristikuntaa voimakkaasti. Esimerkiksi luterilaisessa ja ortodoksisessa perinteessä kaste sen sijaan nähdään nimenomaan uudestisyntymisen pesona ja armon välineenä, jossa ihminen liitetään osaksi Kristuksen ruumista ja seurakuntaa.  

Mistä on saanut alkunsa sanonta, että uskovat olisivat armahdettuja syntisiä. Raamatussa sitä ei ole ja Paavali kutsuu korinttolaisiakin pyhiksi.

Sanonta "armahdettu syntinen" on peräisin uskonpuhdistaja Martti Lutherilta ja hänen kehittämästään teologisesta määritelmästä simul iustus et peccator (suom. samanaikaisesti vanhurskas ja syntinen).

Luther opetti, että Jumala näkee ihmisen Kristuksen tähden sataprosenttisesti pyhänä ja vanhurskaana, mutta tässä ajassa eläessään ihminen on yhä luonteeltaan sataprosenttinen syntinen. Ihminen ei siis muutu itsessään täydelliseksi, vaan hän on täysin armahdettu.

Paavalin näkökulma pyhyydestä

Olet aivan oikeassa siinä, että apostoli Paavali kutsuu kirjeissään korinttolaisia ja kaikkia uskovia nimenomaan pyhiksi. Uudessa testamentissa "pyhä" ei  tarkoita synnitöntä yli-ihmistä, vaan ihmistä, jonka Jumala on erottanut omakseen ja pyhittänyt.

 

Raamattu kertoo, että lopussa kaikki väärä, myös väärät opit, tulevat palamaan, miksi siis pitää kynsin hampain kiinni tulelle talletetusta ja hukkua laivan mukana.

Raamatun mukaan kaikki väärä tosiaan katoaa, ja siksi on ristiriitaista roikkua opillisissa ihmistekoisissa rakennelmissa, jotka eivät kestä tulikestävyyskoetta. Teologisesti ajateltuna uskon ydin ei ole rakennuksissa tai dogmaattisissa yksityiskohdissa, vaan siinä, mikä kestää iankaikkisuuteen.

Kristillisessä perinteessä kehotus luopua turhasta ja "tulelle talletetusta" ymmärretään usein seuraavasti:

Oman ja kestävän erottaminen: Esimerkiksi Uudessa testamentissa (1. Kor. 3:12–15) verrataan uskonelämää rakentamiseen. Toiset rakentavat kultaa ja jalokiviä, toiset puuta ja olkia. Lopulta tuli koettelee jokaisen teot. Puu ja oljet palavat, mutta kestävä materiaali jää.

Ihmiskäskyistä vapautuminen: Kritiikki kohdistuu usein ulkoisiin perinnäissääntöihin tai ihmisoppeihin, joista pidetään kiinni pelastuksen tai arvovallan välineinä.

Turva Jumalassa: Laivan mukana hukkuminen kuvastaa sitä, että jos ihminen sitoo sielunsa katoavaisiin instituutioihin tai vääriin tulkintoihin, hän kohtaa saman tuhon. Oikea usko perustuu Raamatun mukaan vain Kristukseen, joka on ainoa kestävä perustus.

Kristillisessä uskossa ja etiikassa katse on kuitenkin suunnattu tulevaan: katoavaiseen maailmaan ei kannata sijoittaa toivoaan, vaan rakentaa elämänsä kestävien arvojen, kuten uskon, toivon ja rakkauden varaan. Aineellisen tai maallisen elämän ylikorostaminen ja siitä kynsin hampain kiinni pitäminen nähdäänkin usein hengellisenä harhana.

 

Te olette kalliisti ostetut; älkää olko ihmisten orjia.
1. Kor. 7:23