from daio (to distribute fortunes - tuoda onnea/varallisuutta); a demon or supernatural spirit (of a bad nature):--devil.
1) a god, a goddess
1a) an inferior deity, whether good or bad
2) in the NT, an evil spirit
Matt. 8:31
Mark. 5:12
Luuk. 8:29
Ilm. 16:14, 18:2
daimonion (subst.ntr.) 1140 (60) - riivaaja, sanansaattaja/henkiopas, agentti; toimija
neuter of a derivative of 1142; a demonic being; by extension a deity:--devil, god.
1) the divine power, deity, divinity
2) a spirit, a being inferior to God, superior to men
3) evil spirits or the messengers and ministers of the devil
Matt. 7:22, 9:33-34 , 10:8, 11:18, 12:24, 12:27-28 , 17:18
Mark. 1:34, 1:39, 3:15 , 3:22, 6:13, 7:26, 7:29-30, 9:38, 16:9 , 16:17
Luuk. 4:33, 4:35, 4:41, 7:33, 8:2, 8:27, 8:30, 8:33, 8:35, 8:38, 9:1 , 9:42, 9:49 , 10:17 , 11:14-15, 11:18-20, 13:32
Joh. 7:20, 8:48-49, 8:52, 10:20-21
Apt. 17:18
1Kor. 10:20-21
1Tim. 4:1
Jaak. 2:19
Ilm. 9:20
daimonizomai (verbi) 1139 (13) - olla demonin hallittavana, riivattu
1) to be under the power of a demon.
In the NT, these are persons, afflicted with especially severe diseases, either bodily or mentally, (such as paralysis, blindness, deafness, loss of speech, epilepsy, melancholy, insanity, etc.) whose bodies in the opinion of the Jews demons had entered, and so held possession of them as not only to afflict them with ills, but also to dethrone the reason and take its place themselves; accordingly the possessed were wont to express the mind and consciousness of the demons dwelling in them; and their cure was thought to require the expulsion of the demon.
Matt. 4:24, 8:16, 8:28, 8:33, 9:32, 12:22, 15:22
Mark. 1:32, 5:15-16, 5:18
Luuk. 8:36
Joh. 10:21
daimoniodes (adj.) 1141 (1) - demoninen
from 1140 and 1142; demon-like:--devilish.
1) resembling or proceeding from an evil spirit, demon-like
Tämä ei ole se viisaus, joka ylhäältä tulee, vaan se on maallista, sielullista, riivaajien (adj. riivajaismaista) viisautta.
Jaak. 3:15
DAIMON
Kreikan daimon (δαίμων: 'jumala', 'jumalainen', 'valta', 'kohtalo'), viittasi alkujaan vähäisempiin jumaluuksiin tai henkioppaaseen antiikin Kreikan uskonnossa ja mytologiassa sekä myöhemmässä hellenistisessä uskonnossa ja filosofiassa.
Kreikan daimon (δαίμων: 'jumala', 'jumalainen', 'valta', 'kohtalo'), viittasi alkujaan vähäisempiin jumaluuksiin tai henkioppaaseen antiikin Kreikan uskonnossa ja mytologiassa sekä myöhemmässä hellenistisessä uskonnossa ja filosofiassa.
Antiikin kreikkalaiset uskoivat että luovuus oli jumalallinen palvelijahenki, joka tuli ihmisiin jostain kaukaisesta ja tuntemattomasta lähteestä. Kreikkalaiset kutsuivat näitä luovuuden jumalisia palvelijahenkiä daimoneiksi. Sokrateen tiedetään kertoneen, että hänellä oli oma daimon, joka opetti häntä.
GENIUS
Roomalaisilla oli sama idea, mutta he kutsuivat näkymätöntä henkeä geniukseksi. Antiikin Rooman uskonnossa genius oli miehen suojelushenki, joka symboloi hänen parempaa minäänsä ja hänen luovia voimiaan. Genius syntyi, eli ja kuoli samanaikaisesti suojattinsa kanssa. Naisilla vastaava suojelushenki oli Juno. Genius-kultin laajetessa myös perheillä, yhdistyksillä, karjalla, kaupungeilla ja valtiolla oli oma geniuksensa. Lopulta genius tarkoitti yleistä suojelushenkeä, jolle uhrattiin ja jota juhlittiin syntymäpäivänä ja muina tärkeinä juhlapäivinä. Rooman keisarin suojelushenki genius Augusti, oli valtakunnan ylin suojelushenki.
Genius kuvattiin tavallisesti toogaan pukeutuneena, päänsä peittävänä miehenä, jolla oli runsaudensarvi vasemmassa ja uhrimalja oikeassa kädessään. Myöhemmässä kuvataiteessa genius kuvataan siivekkäänä nuorukaisena.
Genius kuvattiin tavallisesti toogaan pukeutuneena, päänsä peittävänä miehenä, jolla oli runsaudensarvi vasemmassa ja uhrimalja oikeassa kädessään. Myöhemmässä kuvataiteessa genius kuvataan siivekkäänä nuorukaisena.
Roomalaisille genius oli jumalinen olento, jonka uskottiin auttavan taitelijaa tämän työssä ja viimeistelevän työn lopputuloksen. Etäisyys on psykologinen rakennelma, joka suojelee ihmistä työnsä/tekojensa tuloksilta. Jos teos oli erinomainen, kaikki tiesivät, että se oli geniuksen ansiota ja jos taas kenho, sekin johtui geniuksen taitamattomuudesta. Nerokas ajattelumalli! Ollaan siis jumissa Eedenin alkupisteessä, jossa ihminen ei itse ota vastuuta tekemisestään. Jos hän ei voi syyttää toista ihmistä, niin sitten geniusta. Tai 'saatanaa'.
RENESSANSSI
Länsimaiset ihmiset ajattelivat luovuuden tulevan ihmisen ulkopuolelta, kunnes tuli renessanssi ja muutti kaiken. Euroopassa palattiin Keskiajan jälkeen takaisin antiikin ajan ihanteisiin. Varhaisrenessanssi alkoi jo 1300-luvun alussa Italian kaupunkivaltioissa. Muualle Eurooppaan se levisi viimeistään 1500-luvulla.
Aikakautta 1450-1600 kutsutaan renessanssiksi, joka viittaa antiikin uudelleen syntymiseen (ransk. renaissance, 'uudelleensyntyminen' / ital. Rinascimento, sanasta rinascere 'syntyä uudelleen'). Renessanssin ajattelulle on tyypillistä antiikin arvojen, tieteen, sekä kirjallisuutta ja kuvataiteita koskevien kauneuskäsitysten ihailu, mutta kuitenkin uudelle ajalle tyypillisen suodattimen läpi katsottuna.
Keskiajan jälkeen ihmisten maailmankuva maallistui ja keskiaikaa pidettiin enää pimeänä ajanjaksona antiikin eri aikakausien välissä. Renessanssista muotoutui eurooppalaisen kulttuurin uusi kukoistuskausi. Keskiajalla arvostettiin kirkolle kuuliaista ihmistä, mutta renessanssiaikana ihmiskäsitys muuttui - alettiin arvostaa itsenäisesti ajattelevaa, järkevää ihmistä. Ihmisihanne oli yleisnero, joka tunsi niin taidetta, kuin tiedettäkin ja hallitsi sosiaaliset taidot. Ihminen laitettiin keskipisteeksi kaikkien jumalten ja mysteerien yläpuolelle siten, ettei jumalisten määräysten mukaan toimiville hengille jäänyt tilaa. Näin sai alkunsa rationaalinen humanismi ja ihmiset alkoivat uskoa luovuuden tulevan kokonaan yksilöstä itsestään. Ensimmäistä kertaa historiassa ihmiset alkavat kutsua taiteilijoita itseään neroiksi sen sijaan, että heillä olisi ollut genius.
Aikakautta 1450-1600 kutsutaan renessanssiksi, joka viittaa antiikin uudelleen syntymiseen (ransk. renaissance, 'uudelleensyntyminen' / ital. Rinascimento, sanasta rinascere 'syntyä uudelleen'). Renessanssin ajattelulle on tyypillistä antiikin arvojen, tieteen, sekä kirjallisuutta ja kuvataiteita koskevien kauneuskäsitysten ihailu, mutta kuitenkin uudelle ajalle tyypillisen suodattimen läpi katsottuna.
Keskiajan jälkeen ihmisten maailmankuva maallistui ja keskiaikaa pidettiin enää pimeänä ajanjaksona antiikin eri aikakausien välissä. Renessanssista muotoutui eurooppalaisen kulttuurin uusi kukoistuskausi. Keskiajalla arvostettiin kirkolle kuuliaista ihmistä, mutta renessanssiaikana ihmiskäsitys muuttui - alettiin arvostaa itsenäisesti ajattelevaa, järkevää ihmistä. Ihmisihanne oli yleisnero, joka tunsi niin taidetta, kuin tiedettäkin ja hallitsi sosiaaliset taidot. Ihminen laitettiin keskipisteeksi kaikkien jumalten ja mysteerien yläpuolelle siten, ettei jumalisten määräysten mukaan toimiville hengille jäänyt tilaa. Näin sai alkunsa rationaalinen humanismi ja ihmiset alkoivat uskoa luovuuden tulevan kokonaan yksilöstä itsestään. Ensimmäistä kertaa historiassa ihmiset alkavat kutsua taiteilijoita itseään neroiksi sen sijaan, että heillä olisi ollut genius.
"Renessanssin humanismi loi myös kuvan ideaali-ihmisestä, joka on korkealle kehittynyt niin tieteellisesti, moraalisesti, kulttuurillisesti kuin henkisestikin. Virstanpylväs tässä kehityksessä oli Giovanni Pico della Mirandolan Ihmisen arvokkuudesta (Oratio de hominis dignitate, 1486), joka toteaa ettei ihmisellä ole valmista muotoa, vaan on ihmisen tehtävä luoda itselleen muoto. Moderni tiede taas alkoi saada muotonsa Kopernikuksen, Keplerin ja Galileon työn kautta."
transhumanismi.org/ukk/18-filosofisena-ja-kulttuurisena-nkantana/31-mitkvat-transhumanismin-filosofisia-ja-kulttuurillisia-edelt.html
https://peda.net/lapinlahti/perusopetus/mjlk/alakoulu/luokat/5-6e/historia-5/muuttuva-eurooppa/renessanssi2/renessanssi
https://peda.net/lapinlahti/perusopetus/mjlk/alakoulu/luokat/5-6e/historia-5/muuttuva-eurooppa/renessanssi2/renessanssi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti