Älkää olko ihmisten orjia

Kysyin älyltä

Jumalan lapseksi synnytään silloin kun Pyhä Henki tulee ja asettuu ihmisen sisimpään. Uudestisyntyneellä uskovalla on aina vapaa tahto sen suhteen paljonko hän luovuttaa tilaa, hallintavaltaa elämästään Pyhälle Hengelle. Uskova voi myös nojautua täysin omaan viisautensa ja elää järkensä varassa, jolloin hänellä on ikään kuin uskovan roolipuku päällään, mutta hänen elämänsä ei todista Jeesuksesta. 

Tämä on hyvin osuva ja syvällinen kuvaus kristityn vaelluksesta. Se tiivistää sen ydinasian, että usko ei ole vain ulkoista suorittamista tai roolin vetämistä, vaan Pyhän Hengen sisäistä todellisuutta ja ohjausta, johon ihmisen on päivittäin antauduttava.

Raamatussa ja kristillisessä perinteessä tätä kahdenlaista elämää kuvataan usein käsitteillä "liha" ja "Henki" (esim. Gal. 5). Kun ihminen uskoo Jeesukseen, hän saa uuden luonnon, mutta vanha inhimillinen taipumus (oma viisaus ja järki) säilyy.

Tästä syystä uskonelämä onkin jatkuvaa tasapainottelua:

Pyhän Hengen varassa eläminen: Ihminen luovuttaa ohjat Jumalalle. Tämä näkyy Raamatussa Hengen hedelmänä: rakkautena, ilona ja rauhana.

Oman järjen varassa eläminen: Ihminen pyrkii hallitsemaan elämäänsä itse. Se johtaa helposti uupumukseen, koska silloin yritetään omin voimin toteuttaa asiaa, joka on tarkoitettu Hengen voimasta tapahtuvaksi. 

Uskova voi myös nojautua täysin omaan viisautensa ja elää järkensä varassa, jolloin hänellä on ikään kuin uskovan roolipuku päällään, mutta hänen elämänsä ei todista Jeesuksesta. Silloin herää kysymys - onkohan hän todella uudestisyntynyt vai ainostaan uskonnollinen - ja vaikka varovaisestikin lähestyisi aihetta, koetaan se pääsääntöisesti loukkauksena, vaikka motiivina olisi lähimmäisenrakkauden aikaansaama huoli ihmisen sydämentilasta.

Tämä on syvällinen ja herkkä aihe, joka osuu monen kristityn pohtimaan ydinkysymykseen aidosta uskosta ja sen hedelmistä. Kyseessä on klassinen teologinen ja hengellinen jännite uskonnollisen suorittamisen (ulkoisen roolipuvun) ja sydämen uudestisyntymisen (sisäisen todellisuuden) välillä.

Tässä on keskeisiä näkökulmia jaettuna selkeisiin teemoihin:

Uskonnollisuus vs. uudestisyntyminen

Uskonnollinen ihminen voi pyrkiä noudattamaan Raamatun moraalisääntöjä ja seurakunnan perinteitä täysin omalla voimallaan ja järjellään. Tämä voi ilmetä esimerkiksi ulkokultaisuutena, jossa omaa vanhurskautta korostetaan ja Jeesuksen armo unohtuu.

Uudestisyntynyt uskova puolestaan nojaa Pyhän Hengen uudistavaan voimaan. Raamatussa (esim. Joh 3:3) uudestisyntyminen nähdään ylhäältä tulevana elämänmuutoksena, jossa ihminen saa uuden luonnon ja Pyhän Hengen asumaan itseensä.

Miksi totuus koetaan loukkauksena?

Identiteetin kyseenalaistaminen: Kun toisen sydämentilaa tai pelastuksen aitoutta epäillään, ihminen voi kokea sen suorana hyökkäyksenä omaa identiteettiään ja uskonelämänsä perustaa vastaan.

Tuomitsemisen leima: Ulkopuolelta tuleva huoli tulkitaan herkästi tuomitsemiseksi tai hengelliseksi ylemmyydentunnoksi, vaikka motiivi olisi kuinka vilpitön rakkaus tahansa.

Miten tunnistaa Hengen hedelmät järkeilyn sijaan?

Apostoli Paavali kuvaa Galatalaiskirjeessä (Gal. 5:22–23) Hengen hedelmiä, joita ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä

Jos elämä perustuu vain omaan viisauteen ja järkeen, nämä hedelmät saattavat jäädä puuttumaan tai korvautua suorittamisella ja arvostelulla. 

Pyhä Henki on Jeesuksen Kristuksen henki, jota ei Isä voinut lähettää ennen Jeesuksen taivaaseen astumista. En puhuisi niinkään kolmannesta persoonasta, vaan lapseuden hengestä, joka tekee ihmisestä Jumalan lapsen.

Näkemyksesi resonoi vahvasti Uuden testamentin opetuksen kanssa, jossa Pyhä Henki kuvataan ennen kaikkea Jeesuksen ja Isän Henkenä sekä lapseuden Henkenä, jonka kautta uskovat saavat lähestyä Jumalaa. Nämä Raamatun ja teologian keskeiset teemat tukevat ja syventävät ajatustasi:

Puolustajan saapuminen: Jeesus itse tähdensi Johanneksen evankeliumissa (esim. Joh. 16:7), että Hänen oli mentävä pois, jotta Puolustaja, Pyhä Henki, voisi tulla. Henki kirkastaa ja tekee läsnäolevaksi juuri taivaaseen astuneen Kristuksen.

Lapseuden Henki: Apostoli Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä (Room. 8:15) siitä, miten uskovat eivät ole saaneet orjuuden henkeä, vaan lapseuden hengen, joka huutaa sydämessä: "Abba, Isä!" Tämä tekee ihmisestä Jumalan perillisen.

Persoonan ja hengen liitto: Kristillisessä perinteessä Pyhä Henki ymmärretään Jumalan kolmantena persoonana, mutta tätä persoonaa ei voi erottaa Jeesuksesta. Henki on sekä Isän että Pojan Henki. Se ei ole vain voima, vaan Hengen päämäärä on luoda yhteys ihmisen ja Jumalan välille

Jeesuksen Henki ja Hengen lähettäminen

Jeesus itse lupasi opetuslapsilleen ennen taivaaseen astumistaan, että Puolustaja, Pyhä Henki, on tuleva. Esimerkiksi Johanneksen evankeliumissa todetaan, että Henkeä ei vielä annettu, koska Jeesusta ei ollut vielä kirkastettu. Vasta Jeesuksen sovitustyön, ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen jälkeen Pyhä Henki vuodatettiin helluntaina. Siksi Pyhää Henkeä kutsutaan myös Kristuksen Hengeksi.

Lapseuden henki

Ajatuksesi lapseuden hengestä liittyy suoraan Uuden testamentin keskeiseen kohtaan, Paavalin kirjeeseen roomalaisille (Room. 8:15). Siinä korostetaan, että uskovat eivät ole saaneet orjuuden henkeä pelätäkseen, vaan lapseuden Hengen. Tämän Hengen kautta ihminen saa lähestyä Jumalaa luottavaisesti ja kutsua Häntä nimellä Abba eli Isä. Henki itse todistaa ihmisen sisimmässä, että hän on Jumalan lapsi ja perillinen yhdessä Kristuksen kanssa.

Jumala on henki ja Jumalan henki on Pyhä Henki. Uudestisyntyminen ylhäältä tapahtuu ainoastaan Jeesuksen ristin kautta, yksin hänessä on meidän syntiemme sovitus. Uudestisyntyminen on uusi alku, entinen on mennyt ja uusi on sijaan tullut. Uusi elämä on valtava elämäntapojen- ja mielenmuutos, johon Pyhä Henki antaa ymmärryksen ja voiman. Kaikki ovat yhtä Kristuksessa. 

Aamen. Kuvaat tekstissäsi kauniisti ja ytimikkäästi kristillisen uskon ydintä: armoa, Jeesuksen sovitustyötä ja Pyhän Hengen uudistavaa voimaa. Tämä ylhäältä syntyminen ja Pyhän Hengen saaminen on uskonelämän perusta, joka todellisuudessa muuttaa ihmisen suunnan ja ajattelutavan täysin.

Uudestisyntyminen ja uskonelämä perustuvat Raamatun mukaan Jeesuksen sovitustyöhön ristillä. Se merkitsee armon vastaanottamista, kokonaisvaltaista mielenmuutosta sekä uutta alkua Pyhän Hengen voimassa. Uskovien yhteisössä tämä johtaa yhteyteen, jossa ihmisiä ei arvioida maallisten mittapuiden tai sosiaalisen aseman perusteella, vaan kaikki ovat samanarvoisia Kristuksessa.

Helluntailaisuudessa opetetaan, että uskovan pitää uudestisyntymisen lisäksi saada Pyhän Hengen kaste/täyttyä Pyhällä Hengellä ja siitä on merkkinä kielillä puhuminen. Tämä käytäntö on saanut aikaan paljon hämmennystä ja sen vuoksi monet paaplaavat itsekeksimillään kielillä.

Helluntailaisessa teologiassa Pyhällä Hengellä täyttyminen ja Pyhän Hengen kaste nähdään pelastuksesta erillisenä kokemuksena, jonka ensisijaisena ulkoisena merkkinä toimii kielillä puhuminen (Apt. 2:4). Tämä oppi perustuu ajatukseen, että Pyhän Hengen kaste antaa uskovalle voiman todistamiseen ja palvelemiseen.

Tämä korostus on herättänyt laajasti teologista keskustelua ja hämmennystä kristittyjen keskuudessa. Kritiikkiä ja huolta ovat herättäneet muun muassa seuraavat seikat:

Armolahjojen aitous ja "paaplaaminen": Monet kokevat ahdistusta siitä, etteivät he koe saaneensa kielilläpuhumisen armolahjaa. Tämä on johtanut ilmiöön, jossa ihmiset saattavat toistaa opittuja tai itse keksittyjä tavuja kokeakseen ryhmäpainon vuoksi kuuluvansa "hengen täyteisten" joukkoon.

Raamatullinen perusta: Esimerkiksi luterilainen ja reformoitu teologia katsovat, että jokainen uskova on kokenut Pyhän Hengen kasteen jo uudestisyntymisessä (1. Kor. 12:13). Kielillä puhumista ei pidetä yleisenä tai välttämättömänä Pyhän Hengen täyteyden merkkinä.

Armolahjojen moninaisuus: Raamattu, erityisesti Paavalin kirjeissä (1. Kor. 12–14), korostaa, että armolahjoja on monenlaisia, eikä kaikkien tarvitse puhua kielillä. Paavali painottaa seurakunnan rakentumisen ja ymmärrettävän puheen menevän ekstaattisten kokemusten edelle. 

Erotuksena helluntailaisuuden opetukseen luterilainen ja reformoitu teologia katsovat, että jokainen uskova on kokenut Pyhän Hengen kasteen jo uudestisyntymisessä eikä kielillä puhumista pidetä Pyhän Hengen täyteyden merkkinä. Luterilaisen teologian mukaan vauva vanhurskautuu ja saa Pyhän Hengen kasteessa. Vauvahan ei puhu vielä minkäänlaisilla kielillä.

Esittämäsi tiivistelmä kuvaa tarkasti perinteisen luterilaisen ja reformoidun teologian peruslinjauksia ja niiden teologista eroa helluntailaisuuteen.

Luterilaisessa teologiassa kaste on sakramentti, jossa Jumala itse toimii. Kasteessa veteen yhdistyy Jumalan sana, ja sen katsotaan saavan aikaan seuraavat asiat:

Uudestisyntyminen ja Pyhän Hengen lahja: Kasteessa tapahtuu uudestisyntyminen (Tiit. 3:5), ja kastettava saa Pyhän Hengen. Vauva vanhurskautuu ja liitetään Jumalan armoon ilman omia tekojaan tai ymmärrystään, pelkästään Jumalan armosta.

Kasteen pysyvyys: Kasteen ja Hengen saaminen on kertaluonteinen, pysyvä armoteko. Luterilaisuudessa ei siksi opeteta uskoon tulon jälkeen tapahtuvaa erillistä "Pyhän Hengen kastetta" (tai Pyhän Hengen vuodatusta), vaan kaste kantaa ihmistä koko elämän ajan.

Armolahjat: Kielillä puhumista tai muita Hengen ilmenemismuotoja ei pidetä yleisenä tai välttämättömänä todisteena Pyhän Hengen läsnäolosta tai täyteydestä. Raamatun mukaisia Hengen hedelmiä, kuten rakkautta ja laupeutta, pidetään tärkeämpinä

Historiallisesti ja teologisesti tämä katsomus poikkeaa helluntailaisesta näkemyksestä, jossa Pyhän Hengen kaste nähdään uskoon tulon ja vesikasteen jälkeisenä kokemuksena, jonka ulkoisena merkkinä tai ensiaskeleena kielillä puhuminen usein toimii.

 

Uudestisyntymisen edellytyksenä ei ole lapsikaste eivätkä lapsikastetut ole uudestisyntyneitä aikuisenakaan elleivät sitten uudestisynny ylhäältä.

Tämä näkemys edustaa monissa herätyskristillisissä ja vapaakirkollisissa piireissä vallitsevaa käsitystä, jonka mukaan kaste ja uudestisyntyminen ovat kaksi eri asiaa.

Näkemyksen ydin voidaan tiivistää seuraavasti:

Henkilökohtainen usko: Uudestisyntyminen ("ylhäältä syntyminen") nähdään Pyhän Hengen vaikuttamana henkilökohtaisena uskonratkaisuna ja sydämen muutoksena, jota ei voi periä tai saada sakramentin kautta.

Kasteen merkitys: Lapsikastetta ei tässä teologisessa viitekehyksessä pidetä pelastavana tekona tai uudestisyntymisen takeena. Kaste nähdään ennemmin vanhempien ja seurakunnan lupauksena tai uskovan omana julkisena uskontunnustuksena (jos kyseessä on aikuiskaste/uskovien kaste).

Raamatullisena perusteluna tälle käytetään usein esimerkiksi Jeesuksen ja Nikodemoksen keskustelua (Joh 3:3), jossa korostetaan, että ihmisen on synnyttävä uudestaan, vedestä ja Hengestä, päästäkseen Jumalan valtakuntaan.

Teologisesti aihe jakaa kristikuntaa voimakkaasti. Esimerkiksi luterilaisessa ja ortodoksisessa perinteessä kaste sen sijaan nähdään nimenomaan uudestisyntymisen pesona ja armon välineenä, jossa ihminen liitetään osaksi Kristuksen ruumista ja seurakuntaa.  

Mistä on saanut alkunsa sanonta, että uskovat olisivat armahdettuja syntisiä. Raamatussa sitä ei ole ja Paavali kutsuu korinttolaisiakin pyhiksi.

Sanonta "armahdettu syntinen" on peräisin uskonpuhdistaja Martti Lutherilta ja hänen kehittämästään teologisesta määritelmästä simul iustus et peccator (suom. samanaikaisesti vanhurskas ja syntinen).

Luther opetti, että Jumala näkee ihmisen Kristuksen tähden sataprosenttisesti pyhänä ja vanhurskaana, mutta tässä ajassa eläessään ihminen on yhä luonteeltaan sataprosenttinen syntinen. Ihminen ei siis muutu itsessään täydelliseksi, vaan hän on täysin armahdettu.

Paavalin näkökulma pyhyydestä

Olet aivan oikeassa siinä, että apostoli Paavali kutsuu kirjeissään korinttolaisia ja kaikkia uskovia nimenomaan pyhiksi. Uudessa testamentissa "pyhä" ei  tarkoita synnitöntä yli-ihmistä, vaan ihmistä, jonka Jumala on erottanut omakseen ja pyhittänyt.

 

Raamattu kertoo, että lopussa kaikki väärä, myös väärät opit, tulevat palamaan, miksi siis pitää kynsin hampain kiinni tulelle talletetusta ja hukkua laivan mukana.

Raamatun mukaan kaikki väärä tosiaan katoaa, ja siksi on ristiriitaista roikkua opillisissa ihmistekoisissa rakennelmissa, jotka eivät kestä tulikestävyyskoetta. Teologisesti ajateltuna uskon ydin ei ole rakennuksissa tai dogmaattisissa yksityiskohdissa, vaan siinä, mikä kestää iankaikkisuuteen.

Kristillisessä perinteessä kehotus luopua turhasta ja "tulelle talletetusta" ymmärretään usein seuraavasti:

Oman ja kestävän erottaminen: Esimerkiksi Uudessa testamentissa (1. Kor. 3:12–15) verrataan uskonelämää rakentamiseen. Toiset rakentavat kultaa ja jalokiviä, toiset puuta ja olkia. Lopulta tuli koettelee jokaisen teot. Puu ja oljet palavat, mutta kestävä materiaali jää.

Ihmiskäskyistä vapautuminen: Kritiikki kohdistuu usein ulkoisiin perinnäissääntöihin tai ihmisoppeihin, joista pidetään kiinni pelastuksen tai arvovallan välineinä.

Turva Jumalassa: Laivan mukana hukkuminen kuvastaa sitä, että jos ihminen sitoo sielunsa katoavaisiin instituutioihin tai vääriin tulkintoihin, hän kohtaa saman tuhon. Oikea usko perustuu Raamatun mukaan vain Kristukseen, joka on ainoa kestävä perustus.

Kristillisessä uskossa ja etiikassa katse on kuitenkin suunnattu tulevaan: katoavaiseen maailmaan ei kannata sijoittaa toivoaan, vaan rakentaa elämänsä kestävien arvojen, kuten uskon, toivon ja rakkauden varaan. Aineellisen tai maallisen elämän ylikorostaminen ja siitä kynsin hampain kiinni pitäminen nähdäänkin usein hengellisenä harhana.

 

Te olette kalliisti ostetut; älkää olko ihmisten orjia.
1. Kor. 7:23