Kuoleman uni

Warren Prestidge: Life, Death and Destiny, luku 3
http://www.afterlife.co.nz/wp-content/uploads/2012/05/Life-Death-and-Destiny-by-Warren-Prestidge.pdf

 

Raamatun mukaan kuolleet, olivatpa ne uskovia tai ei-uskovia, hyviä tai pahoja, pelastuneita tai kadotettuja, eivät kärsi "helvetissä", ei "kiirastulessa" eivätkä iloitse "taivaassa". He ovat tiedottomuuden tilassa odottamassa kuolleiden ylösnousemusta, joka tapahtuu silloin kun Kristus Jeesus palaa takaisin Isänsä kirkkaudessa. Raamatun kielellä sanoen, he "nukkuvat kuoleman unta " (Ps. 13:3).

KUOLEMAN UNI

VTssa kuolemiseen viitataan unessa makaamisena, kuolleiden sanotaan nukkuvan. Siihen käytetään kolmea eri heprean sanaa.
1) shakab 7901 (210), esim. 5Moos 31:16, 1Kun 2:10 (Apt 13:36) + yli 30 vastaavaa jaetta.
2) yashen 3462 (21), esim. Job 3:13, Ps. 13:3, Dan. 12:2.
3) shehah 8142 (23), esim. Job 14:12.

Kuoleman ”uni” vaikuttaa kaikkiin ihmisiin samalla tavalla:

Siellä lakkaavat jumalattomat raivoamasta, siellä saavat uupuneet levätä
Job 3:17; ks. 21:26

Se on "ikuinen uni", ilman viittausta mihinkään "unen näkemiseen". Pikemminkin metafora merkitsee täydellistä passiivisuutta, tiedottomuutta ja itseasiassa olemattomuutta.

10 Mutta mies kun kuolee, makaa hän martaana; kun ihminen on henkensä heittänyt, missä hän on sitten?
11 Vesi juoksee pois järvestä, ja joki tyhjenee ja kuivuu;
12 niin ihminen lepoon mentyänsä ei enää nouse. Ennenkuin taivaat katoavat, eivät he heräjä eivätkä havahdu unestansa.
Job 14:10-12

Sillä nyt minä menen levolle maan tomuun, ja jos (sinä, Jumala) etsit minua, niin ei minua enää ole.
Job 7:21

13 Oi, jospa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit minut, kunnes vihasi on asettunut, panisit minulle aikamäärän ja sitten muistaisit minua!
14 Kun mies kuolee, virkoaako hän jälleen henkiin? Minä vartoaisin kaikki sotapalvelukseni päivät, kunnes pääsyvuoroni joutuisi.
15 Sinä kutsuisit, ja minä vastaisin sinulle, sinä ikävöitsisit kättesi tekoa.
Job 14:13-15

Meillä ei ole olemassaolon toivoa, ellei Jumala muista ja herätä meitä. Kaikista vaikeuksista huolimatta Hän tekee niin ylösnousemuksenpäivänä, jolloin "monet maan tomussa makaavista heräjävät" (Daniel 12:2). Jobin kirja itseasiassa vakuuttaa meille toivoa lopullisesta ylösnousemuksesta. Tämä väite ei perustu mihinkään kuolemattomaan sieluun, vaan se on uskoa Jumalan perimmäiseen oikeudenmukaisuuteen:

25 Mutta minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien päällä.
26 Ja sittenkuin tämä nahka on yltäni raastettu ja olen ruumiistani irti, saan minä nähdä Jumalan.
Job 19:25-26

Juuri sen vuoksi, että Raamatun lähestymistapa kuolemaan on niin tinkimättömän realistinen, on lopulta esiintuleva usko ylösnousemukseen niin vakuuttava.

Vain muutamat kohdat näyttävät viittaavan siihen, että kuoleman tilassa on muutakin kuin pelkkä "uni". Ensimmäinen kohta on 1Sam 28:3-25, jossa kuningas Saul käy tapaamassa Een-Doorin ennustajaa ja kuolleen Samuelin sanotaan ilmestyvän ja puhuvan. Huomaa neljä kohtaa: (1) Raamattu ehdottomasti tuomitsee ja tekee naurunalaiseksi kuolleilta kyselemisen (1Sam. 28:9), sillä "ei ole tekoa, ei ajatusta, ei tietoa eikä viisautta tuonelassa" (Saarn 9:10). (2) Siitä huolimatta Samuelin viesti Saulille Een-Doorissa on aidon Jumalan profeetan viesti. (3) Meedio itse säikähti Samuelin ilmestymisestä (jae 12). Kuten W. A. ​​Beuken huomauttaa, “Samuel beats the woman to it." (4) Samueliin ei viitata tässä kuolleena henkenä (heprean sana 'obh), vaan "elohim", "jumalallinen olento". Tämä meedion käyttämä sana kertoo hyvin, kenen auktoriteetilla ja kenen sanoman kanssa Samuel ilmestyi.
 

Päätelmäni W.A. Beukenin kanssa on, että Samuelin ilmestyminen esitetään "kertaluonteisena" Jumalan tekona, joka hämmentää sekä velhon, että Saulin, vahvistaen uudelleen Jumalan totuuden ja voiman siellä, missä Saul oli toivonut jotain lohduttavampaa. Samuel ei ilmestynyt kuolleena haamuna, vaan elävän Jumalan profeettana.  Samoin, tarkan analyysin jälkeen, Bill T. Arnold päättelee, että on “unlikely that a disembodied ‘soul’ of Samuel could be involved”, vaan pikemminkin “the concept of physical resuscitation is suggestive.”  Itseasiassa kertomus ei anna mitään uskoa spiritismiin, eikä se opeta kuolemantilasta mitään muuta paitsi yhden tärkeän totuuden: sielläkin Jumala hallitsee.

Kaksi muuta kohtaa voidaan ottaa yhteen: Jes 14:3-20 ja Hes 32:17-32. Ne kuvaavat kuolleita ihmisiä Sheolissa puhumassa ja kokemassa. Mutta ne kuvaavat myös puiden tekevän samoin (Jes. 14:8, Hes. 31:16). Nämä ovat selvästikin runollista symboliikkaa.    

Mytologisia kuvia kuolemantilasta käytetään retoriseen vaikutukseen, ei opin elementteihin. Samoin Job 26:5 alhaalla olevien haamujen (rapha' 7496 ) sanotaan värisevän Jumalan edessä.  Tämä on runoutta, jossa hyödynnetään kansanperinteen piirteitä. Jälleen kerran kaikki se, mitä kuolemantilasta vahvistetaan, on se, että se on unohduksen maa (Ps. 88:13) mutta, että edes kuolleet eivät ole turvassa Jumalalta tai Hänen voimansa ulkopuolella.

Se, että yksi Jumala hallitsee kaikkea täydellisesti, jopa kuolleita, on valtava vahvistus monoteismista. Pakanuudessa kuvitellaan, että on monia jumalia, joita personoitiin moniin luonnonvoimiin, jotka olivat usein keskenään ristiriidassa ja joista kukaan ei hallinnut kaikkea. Tämän ajattelutavan mukaan kuolleitten valtakunta oli eri jumalan hallintoaluetta kuin elävien valtakunta. Esim. kreikkalais-roomalaisessa ajattelussa Hades/Pluto hallitsi kuolleita ja Zeus/Jupiter eläviä. Egyptiläisessä ajattelussa se oli Osiris vs Amun-Re'. Läpikotaisin pakanallinen käsitys siitä, että helvetti olisi paholaisen hallitsema valtakunta, on jäänne samasta ajattelutavasta. Raamatullinen ilmestys yhdestä Jumalasta, joka hallitsee yhtä lailla eläviä kuin kuolleita, merkitsee radikaalia vallankumousta, jättiläismäistä harppausta ihmisen ymmärryksessä. Se on tärkeä tälle teemallemme, eikä se anna mitään lisätukea ajatukselle ihmissielun tai -hengen kuolemattomuudesta.
 

Heprean sana sheol (sh'owl 7585) esiintyy 65 kertaa VTssa viitaten kuolleiden paikkaan tai tilaan. UTn vastine on haades (haides #86) (esim. Apt 2:24-28).  Sheol väärinkäännetään usein helvetiksi, vaikka sitä ei koskaan kuvata VTssa kärsimyksen paikkana tai tilana. Itseasiassa jumalattomista voidaan sanoa: "rauhassa he saavat laskeutua tuonelaan" (Job 21:13 KR92). Sanan todellinen merkitys ilmaistaan ​​selvästi useilla samassa yhteydessä annetuilla vastineilla. Vastaavia ovat: "kuoppa" (shachat 7845 : Job 17:13-14, Ps. 16:10, Jes 38:17; tai bowr 953 : Ps. 30:4, 9; Jes. 14:15; Hes. 32:18); "tuho" ( 'abaddown #11 : Job 26:6, 28:22; Sananl 15:11, 27:20); "hiljaisuus" (duwmah 1745 : Ps. 94:17, 115:17); "katoavaisuus" (diaphthora 1312 : Apt 2:31); "hauta" (qeber 6913 : Ps. 5:10, 88:6); "tomu" (aphar 6083 : Job 17:16, Ps. 30:9); "kuolema" (maweth 4194 : Ps. 6:6, Jes. 38:18, Hoosea 13:14; tai thanatos 2288 : Ilm 1:18, 20:13-14).

E.E. Ellis selittää:

 "Sheol on 'tomussa' (Job 17:13 ) ja se mielletään yleisesti haudaksi, mutta se on unen, levon, pimeyden, hiljaisuuden tila, ilman ajatusta tai muistia" (Job 3:16-17, 17:13-16 ; Ps 6:5, Saarn 9:5, 10)

Helmut Thielicken analyysi, joka perustuu Ludwig Koehlerin tutkimukseen, on vielä vakuuttavampi:

"Sheol on ei-maa, alue, jota ei ole olemassa, ja tähän kuolleet tulevat."

 

NUKKUA KRISTUKSESSA

UTssa kuoleman uni -metafora esiintyy 19 kertaa. Esim. (katheudo 2518) Matt. 9:24,      (koimao 2837); Apt 7:60, Apt 13:36, 1Kor 11:30, 15:6 ja 15:18. Valitettavasti NRSV hämärtää asian usein kääntämällä yksinkertaisesti "kuoli".

Jeesuksen omaa esimerkkiä noudattaen (esim. Matt 9:24) metaforaa käytetään UTssa lohdullisin merkityksin. Jeesuksen tarkoitus ei ole kiistää, etteikö kuolema olisi todellinen! Kuten Joh 11:11-14 selvästi osoittaa, Jeesuksen pointti on siinä, että Hänen ansiostaan kuolema ei ole lopullinen.

11 Näin hän puhui, ja sitten hän sanoi heille: "Ystävämme Lasarus nukkuu, mutta minä menen herättämään hänet unesta".
12 Niin opetuslapset sanoivat hänelle: "Herra, jos hän nukkuu, niin hän tulee terveeksi".
13 Mutta Jeesus puhui hänen kuolemastaan; he taas luulivat hänen puhuneen unessa-nukkumisesta.
14 Silloin Jeesus sanoi heille suoraan: "Lasarus on kuollut,
Joh 11:11-14

Jeesuksen kautta on taattu mahdollisuus herätä unesta, ylösnousemuksessa.

Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut.
Joh. 11:25

Se on mahdollisuus ylösnousemukseen, iankaikkiseen elämään, joka “gilds the bed of death with light.” (=laulun sanat)

Paavali esittää sen täsmälleen 1Tess. 4, jossa kuolleista käytetään vertauskuvaa poisnukkuneet.

13 Mutta me emme tahdo pitää teitä, veljet, tietämättöminä siitä, kuinka poisnukkuneiden on, ettette murehtisi niinkuin muut, joilla ei toivoa ole.
14 Sillä jos uskomme, että Jeesus on kuollut ja noussut ylös, niin samoin on Jumala Jeesuksen kautta myös tuova poisnukkuneet esiin yhdessä hänen kanssaan.
15 Sillä sen me sanomme teille Herran sanana, että me, jotka olemme elossa, jotka jäämme tänne Herran tulemukseen, emme suinkaan ehdi ennen niitä, jotka ovat nukkuneet.
16 Sillä itse Herra on tuleva alas taivaasta käskyhuudon, ylienkelin äänen ja Jumalan pasunan kuuluessa, ja Kristuksessa kuolleet nousevat ylös ensin;
17 sitten meidät, jotka olemme elossa, jotka olemme jääneet tänne, temmataan yhdessä heidän kanssaan pilvissä Herraa vastaan yläilmoihin; ja niin me saamme aina olla Herran kanssa.
18 Niin lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla.
1Tess 4:13-18

Kysymys kuuluu: Mitä lohtua evankeliumi tarjoaa sureville uskoville (13, 15)? Tessalonikan uskovat surivat ihmisiä, jotka olivat kuolleet seurakunnassa. Paavali kirjoittaa: "Mutta me emme tahdo pitää teitä, veljet, tietämättöminä siitä, kuinka poisnukkuneiden on, ettette murehtisi niinkuin muut, joilla ei toivoa ole.". Tässä Paavalin tarkoituksena on poistaa tietämättömyyttä kuolleiden tilasta. Tässä, jos missään, Paavali on hyvin yksiselitteinen kuolemantilasta. Tässä, jos missään, hän epäilemättä vakuuttaisi meille, että pelastettujen sielut ovat menneet taivaaseen, jos hän niin uskoisi. Mutta hän ei usko niin! Hänen koko huomionsa on tulevassa ylösnousemuksessa Kristuksen tulemuksessa, hänen, joka on jo herätetty.

14 Sillä jos uskomme, että Jeesus on kuollut ja noussut ylös, niin samoin on Jumala Jeesuksen kautta myös tuova poisnukkuneet esiin yhdessä hänen kanssaan.

Tämä ei tarkoita sitä, että kuolleet olisivat jo elossa ”Jeesuksen kanssa”, vaan pikemminkin sitä, että ”vaikkakin myöhemmin, Kristuksen kansan ylösnousemus on heidän osallistumistaan ​​hänen ylösnousemukseensa”.   Vastaavasti Paavali kirjoittaa 2Kor 4:14 ; "...tietäen, että hän, joka herätti Herran Jeesuksen, on herättävä meidätkin Jeesuksen kanssa ja asettava esiin yhdessä teidän kanssanne." Joten lohdutus, jonka Paavali tarjoaa tässä, on se, että "Kristuksessa kuolleet nousevat ylös" (1Tess. 4:16) silloin kun Jeesus "laskeutuu alas taivaasta" palatessaan, ja että näin "me tulemme aina olemaan". ole Herran kanssa”. Alan Richardson päättää:

Apostolinen seurakunta näyttää olleen sitä mieltä, että emme saa ylösnousemukseen liittyvää ruumistamme heti kuoltuamme, vaan me ”nukumme” Kristuksessa paruusiaan (toiseen tulemiseen) saakka. Kaunis vertauskuva unesta ilmaisee parhaiten apostolisen seurakunnan syvimmän vakaumuksen niistä kastetuista, jotka olivat jo kuolleet.

On hämmästyttävää, kuinka vastahakoisia monet kristityt ovat jatkuvasti olleet hyväksymään raamatullista vertauskuvaa kuolemasta, "nukkumisena", sen selvässä merkityksessä. Joskus väitetään, että UT tarkoittaa vain kuoleman itsensä kuvailemista "nukahtamiseksi", mutta ei kuoleman tilaa "nukkumiseksi".  Matt. 9:34, 1Tess 4:13, 1Tess 5:10 ja 1Kor 11:30, käytetään nykyistä jatkuvaa aikamuotoa: "olla kuollut" tai "nukkua". Lisäksi viittaukset, kuten Joh. 11:11, Apt 13:36 ja Ilm 14:13, osoittavat, että ehdotettu ero on harhaanjohtava: "Ystävämme Lasarus on nukahtanut", sanoo Jeesus, "mutta minä aion herättää hänet" ( Joh 11:11). "Herääminen" tapahtuu tietysti ylösnousemuksessa (Joh. 11:43-44, Daniel 12:2).

Jeesuksen julistusta Joh 11:25-26 käytetään yleisesti hautajaisissa. Aivan oikein!

"Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut.
Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?"

Mitä tämä tarkoittaa? ”…ihminen, joka uskoo minuun, nousee ylösnousemuksessa, vaikka kuolema valtaisi hänet; ja…jokainen ihminen, joka saa ylösnousemuselämän minuun uskovana, ei koskaan kuole, vaan elää ikuisesti.”  Kuolemaan "nukkuneiden" ainoa toivo on ylösnousemus, ja ylösnousemus tapahtuu Kristuksen toisen tulemisen yhteydessä (1Kor. 15:17-23, 51-54), toivo, joka perustuu - ei spekulointiin tai toiveajatteluun - vaan evankeliumin keskeisiin tosiasioihin :

..Mutta jos Kristus ei ole noussut kuolleista.. .. silloinhan Kristuksessa nukkuneetkin olisivat kadotetut. (14, 18)  ..Mutta nytpä Kristus on noussut kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista.  Sillä koska kuolema on tullut ihmisen kautta, niin on myöskin kuolleitten ylösnousemus tullut ihmisen kautta. (20-21)  ..mutta jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus, sitten Kristuksen omat hänen tulemuksessaan (23)
1Kor. 15

MONINAISET KRISTILLISET TRADITIOT

On pöyristyttävää, että huolimatta sekä heprealaisen että kreikkalaisen testamentin selkeästä ja johdonmukaisesta opetuksesta, kristillinen perinne on osoittanut suurta sekaannusta kuolemantilaa koskien. Nykyään on laajalti tunnustettu, että tämä on johtunut suurelta osin antiikin kreikkalaisten ideoiden vaikutuksesta, joka oli vahva jo joissakin esikristillisissä juutalaispiireissä. Paul Althaus selittää: "...alkuperäiset raamatulliset käsitteet on korvattu hellenistis-gnostilaisen dualismin aatteilla. UTn ajatus ylösnousemuksesta, joka vaikuttaa koko ihmiseen, on joutunut väistymään sielun kuolemattomuus-opin tieltä. Myös viimeinen päivä menettää merkityksensä, sillä sielut ovat jo saaneet kaiken kauan ennen tätä. Eskatologinen jännitys [eli kristillinen toivo] ei enää kohdistu Jeesuksen tulemuksen päivään. Ero tämän ja UTn toivon välillä on hyvin suuri."

a) Keskiajalla länsimaisessa kristillisessä kirkossa kehitettiin monimutkainen neliosainen oppi kuolemantilasta. Tämä skeema heijastuu Danten runoelmassa The Divine Comedy, ja siitä tuli roomalaiskatolisuuden standardi.
(1) Kuollessaan kastamattomien pikkulasten "sielut" ja kenties poikkeukselliset pakanat menevät "limboon", kadotuksen-, mutta ei todellisen kärsimyksen tilaan.
(2) Kadotetut sielut menevät ikuiseen piinaan "helvetissä".
(3) Useimpien kristittyjen sielut menevät tilapäisen kärsimyksen paikkaan, jota kutsutaan "kiirastuleksi", siellä heidät puhdistetaan kärsimyksen kautta heidän  synneistään ja kiintymyksestään syntiin valmistautuakseen lopulliseen autuuteen.
(4) Poikkeuksellisten kristittyjen ("pyhien") sielut menevät välittömästi taivaaseen ("paratiisiin") ollakseen Jumalan ja Kristuksen kanssa. Lopulta sinne menevät myös niiden sielut, joiden aika kiirastulessa on päättynyt.

Kaikki 1500-luvun protestanttiset uskonpuhdistajat hylkäsivät kiirastuli-opin kolmesta hyvästä syystä: sitä ei löydy Raamatusta; se on vastoin yksin armosta- pelastuksen perusperiaatetta; se on avoin kauhealle väärinkäytökselle, kuten silloin, kun keskiaikainen kirkko vaati itselleen valtaa lievittää kiirastulessa olevien kärsimyksiä ja veloitti siitä rahaa kristityiltä. Jotkut lisäsivät vielä neljännen syyn: kuolematonta ihmissielua ei ole olemassa.

(b) Uskonpuhdistuksen myötä syntyi yksinkertaistettu järjestelmä. Yleisen protestanttisen kuolemankäsityksen mukaan kadotettujen sielut menevät välittömästi rangaistukseen "helvetissä", kun taas pelastuneiden sielut menevät samantien "taivaaseen" nauttimaan täydestä ja tietoisesta yhteydestä Kristuksen kanssa. Vaikka tätä pidetään nykyään laajalti kristillisenä näkemyksenä, se ei ole roomalaiskatolisen kirkon näkemys, kuten olemme nähneet, eikä ortodoksisen kirkon näkemys, eivätkä kristityt ole pitäneet sitä laajalti ennen kuin vasta verrattain äskettäin.

Itse asiassa ajatus sielun välittömästä noususta taivaaseen kuoleman jälkeen on kreikkalaista (gnostilaista) alkuperää, ei raamatullista tai kristillistä. Apostoli Paavali vastustaa juuri tätä näkemystä suuressa ylösnousemusluvussaan, 1Kor 15. Ne, joita hän vastustaa siellä, eivät nähneet tarvetta ylösnousemukselle (jae 12), juuri siksi, että he olettivat kreikkalaisen platonistisen kasvatuksensa kautta, että sielu on kuolematon ja että pelastetut sielut menevät taivaaseen välittömästi kuoleman jälkeen. Bruce Winter selittää:

Kristuksen ylösnousemusta ei kielletty, vaan kristityn ruumiin ylösnousemus, joka oli vastoin pakanallista sielunkuolemattomuus-oppia. Ensimmäisellä vuosisadalla sielun kuolemattomuus oli kiistatta totuus useimmille pakanoille. Paavali kumoaa jyrkästi tämän näkemyksen.

Ei siis ole yllättävää, että tätä näkemystä vastustivat jyrkästi myös huomattavat 2. ja 3. vuosisadan kristityt opettajat, kuten Justinus marttyyri, Irenaeus ja Tertullianus, jotka pitivät sitä yhteensopimattomana ylösnousemustoivon kanssa. "Justinus Marttyyri kertoi Trypholle [juutalainen vastustaja], että jos hän kohtaa kristittyjä, jotka "uskaltavat pilkata Jumalaa - väittäen, ettei kuolleiden ylösnousemusta ole, vaan, että heidän sielunsa viedään taivaaseen heidän kuolemansa hetkellä - älä pidä heitä todellisina kristittyinä' (Dialogue With Trypho , XX)”  Ja itse asiassa Calvin ja Luther, kaksi suurinta uskonpuhdistuksen johtajaa, eivät pitäneet tätä näkemystä!

(c) Calvinin näkemys oli samanlainen kuin monien varhaisten, raamatun jälkeisten kristittyjen opettajien, mukaan lukien Augustinuksen, näkemys: että kadonneiden ja vanhurskaiden sielut menevät alustavaan tilaan, jossa he kokevat vastaavasti kärsimystä tai autuutta, joka on pelkkä varjo siitä, mitä tapahtuu myöhemmin ylösnousemuksen ja viimeisen tuomion jälkeen. Calvinin näkemyksen mukaan raamatulliset opit Kristuksen paluusta ja ylösnousemuksesta saivat painoarvon. Silti hän vaati myös sielun kuolemattomuutta, suurelta osin platonismin perustein. "Platonistina Calvinin oli helpompi kuin Lutherilla... pitää kiinni sielun luonnollisesta pysyvyydestä kuoleman jälkeen."  Tuloksena oli levoton ja epävakaa seos.

(d) Martin Luther puolestaan ​​​​on todisteiden mukaan kiistänyt jyrkästi sen, että sielu olisi kuolematon.  "Luther ymmärtää yleensä kuoleman ja ylösnousemuksen välisen tilan syvänä ja unettomana unena ilman tietoisuutta ja tuntemusta..... Luther ei siis sano mitään siitä, että sielut ilman ruumistaan nauttisivat todellista elämää ja autuutta ennen ylösnousemusta. He nukkuvat 'Kristuksen rauhassa'."

Luther ei tietenkään ollut yksin. Jotkut varhaiskristilliset kirjoittajat ilmaisivat myös näkemyksen, jonka mukaan kuoleman tila on täydellinen tiedottomuus.  Uskonpuhdistuksen aikana Carlstadt ja merkittävä William Tyndale, joka oli ensimmäinen koko Raamatun kääntäjä alkukielistä englanniksi, olivat samaa mieltä.  Myös monet uskonpuhdistuksen ”vasemmistolaiset” (mukaan lukien italialaiset evankeliset, monet anabaptistit, ”hengelliset” ja muut) olivat samaa mieltä. Jotkut tekivät niin sen seurauksena, että he opiskelivat yhä huolellisemmin ja itsenäisemmin tuota toista suurta kreikkalaista filosofia, Aristotelesta, mutta monet tekivät niin puhtaasti raamatullisin perustein. Zwingli, toinen johtava uudistusmielinen, kirjasi, että ”katabaptistit [eli anabaptistit] opettavat, että kuolleet nukkuvat, sekä ruumis että sielu, tuomiopäivään asti....".

Jotkut näistä ”radikaaleista” olivat sitä mieltä, että vaikka sielu jatkaa olemassaoloaan erillään ruumiista, se on täysin tiedostamaton ja toimimaton (esim. Conrad Grebel, Westerburg). Toiset taas katsoivat, että sielu ei voi olla lainkaan olemassa ilman ruumista, vaan se tuhoutuu kuolemassa sen mukana; että ihminen on ehdottomasti jakamaton kokonaisuus. Epäilen, että puhtaasti raamatullisin perustein ei ole mahdollista olla dogmaattinen kumpaankaan suuntaan, vaikka olenkin taipuvainen jälkimmäiseen näkemykseen. Oli miten oli, uskonpuhdistuksesta lähtien ”kuolevaisuudesta” tuli varmasti jälleen kerran ”elävä” vaihtoehto!

1600-luvun Englannissa kuuluisa kristitty riippumaton aktivisti ja runoilija John Milton oli kuolevaisuusmielinen, ja merkittävä filosofi Thomas Hobbes teki seuraavan, varmasti kiistattoman havainnon: ”Se, että ihmisen sielu on omassa olemuksessaan ikuinen ja ruumiista riippumaton elävä olento tai että kukaan ihminen olisi kuolematon muuten kuin ylösnousemuksen kautta viimeisenä päivänä... on oppi, joka ei käy ilmi Raamatusta.”

(e) Nykyään varsin monet kristityt pitävät kiirastulioppia muunnettuna keinona, jolla ei pelkästään puhdisteta jo pelastuneita, vaan myös saatetaan ehkä koko ihmiskunta lopulta pelastukseen. Mitä tulee kiirastuleen missään muodossa, sellaiselle opille ei yksinkertaisesti ole raamatullista perustetta: ”...meillä ei ole mitään todisteita siitä, että Jeesus tai apostolit olisivat koskaan opettaneet tätä oppia - edes heikossa siemenmuodossa...”.

(f) Vaihtoehtoinen lähestymistapa nykyään on olla sitoutumatta kadotettujen kohtaloon kuoleman hetkellä, mutta pitää kiinni siitä, että kristittyjen sielut tai henget tulevat kuolemattomiksi yhdistymällä Jumalan Pyhään Henkeen, joko ”uudestisyntyessään” uskon kautta Kristukseen (uudestisyntyminen) tai kuoleman hetkellä (esim. Lucien Cerfaux, J. A. Baird). Tämä näkemys tunnustaa täysin, että kuolemattomuus ei ole luonnolliselle sielulle luontaista, vaan se on kokonaan Jumalan armolahja Jeesuksen Kristuksen kautta. Se ei kuitenkaan edelleenkään käsittele ihmisen persoonaa jakamattomana kokonaisuutena, mikä on täysin vastoin Raamattua, ja se myös erottaa kuolemattomuuden lahjan Kristuksen paluusta ja ylösnousemuksesta.

(g) Toinen viimeaikainen lähestymistapa on se, että itse ylösnousemus tapahtuu kuoleman yhteydessä (esimerkiksi Murray Harris, Emil Brunner, Karl Barth ja Wolfhart Pannenberg näyttävät kaikki kannattavan tätä näkemystä jossakin muodossa). Tämänkin näkemyksen kannattajat ovat täysin samaa mieltä siitä, että Raamatussa ei ole oppeja ihmissielun kuolemattomuudesta. Lisäksi he ovat yhtä mieltä siitä, että kuolemattomuus on täysin Jumalan armolahja Kristuksen kautta. Ja he liittävät tämän lahjan tiukasti ylösnousemukseen ja säilyttävät siten kokonaisvaltaisen näkemyksen ihmispersoonasta.

Tämän näkemyksen tueksi huomautetaan, että raamatullisesti ylösnousemuksen ruumis ei välttämättä ole sama kuin nykyinen ruumiimme. Lisäksi Jumalan näkökulmasta aika ei ole yksinkertaisesti sama kuin meidän näkökulmastamme: ehkäpä siksi, niin ehdotetaan, myös kuoleman ja ylösnousemuksen maailma toimii eri ajassa kuin meidän aikamme. Tämä lähestymistapa perustuu osittain 2Kor 5:1-10 väärinymmärrykseen.

Mielestäni tämä näkemys sisältää hyvin kyseenalaisen logiikan. Vaikka on epäilemättä totta, että Jumalan suhde aikaan on erilainen kuin meidän aikasuhteemme, ihmettelen, miten tämä voi vaikuttaa siihen, miten aika voi vaikuttaa ihmisiin kuoleman jälkeen. Eihän tässä ole tarkoitus väittää, että ihmissielu muuttuu kuoleman myötä jumalalliseksi? Lisäksi Raamattu itse soveltaa normaalia aikakäsitystä kuoleman ja ylösnousemuksen väliseen aikaan. Loppujen lopuksi Uuden testamentin pysyvä todistus on, että Kristus itse nousi ylös ”kolmantena päivänä”.

On muitakin syitä siihen, että tämä näkemys on raamatullisesti ja teologisesti mahdoton. Ensinnäkin se merkitsee sitä, että yksilön pelastus erotetaan koko seurakunnan pelastuksesta; kun taas, kuten Tri Harris itse korostaa, UT näkee ylösnousemuksen ”yhteisenä kokemuksena ‘niille, jotka kuuluvat Kristukseen’”. (9M. J. Harris, Raised Immortal, s. 233.)  Tämä käy riittävän selvästi ilmi 1Tess. 4:7, jossa esitetään, että kuolleet ja elävät herätetään ja/tai muutetaan ”yhdessä” Kristuksen palatessa; ja 1Kor. 15:51-52 ”me kaikki muutumme, hetkessä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa”.

Toiseksi se myös erottaa yksilön ylösnousemuksen koko luomakunnan tuomiosta ja uudistumisesta; kuitenkin, kuten tohtori Harris itse toteaa, näitä kahta ei voi tarkastella erillään toisistaan ”horjuttamatta vakavasti Uuden testamentin todistusta.... ‘uusi taivas ja uusi maa' vastaavat ihmisen uutta, ylösnousemukseen liittyvää ruumista ”

Huomionarvoista on myös se, että kuten tohtori Harris aivan oikein toteaa, ylösnousemus ja tuomio ”liittyvät erottamattomasti toisiinsa”. Kuitenkin, kuten hän myös myöntää, Uudesta testamentista on vaikea löytää minkäänlaista viittausta yksilön tuomitsemiseen kuoleman hetkellä.  Tämä on tietysti myös lisäsyy hylätä koko ajatus siitä, että pelastetut tai kadotetut ”sielut” joutuisivat kuoleman jälkeen taivaaseen, helvettiin tai kiirastuleen. Raamatun mukaan tuomio tapahtuu ” maailmanajan lopussa”, Jumalan määräämänä ”päivänä”, ei ennen sitä.

Jos jokaisen uskovan ylösnousemus tapahtuu kuoleman yhteydessä, silloin joko ylösnousemus on erillään Kristuksen toisesta tulemuksesta ja Jumalan valtakunnan voitosta tai sitten Kristuksen toinen tulemus ja Jumalan valtakunnan voitto ovat itse erillään meidän ajastamme, historiastamme ja maailmastamme. Tämä on yhtä kuin kristillisen uskon uusi petos platonististen periaatteiden mukaisesti. Jälleen kerran Jumalan valtakunta sijoittuu meidän maailmastamme erilliseen maailmaan, aivan kuten sielun kuolemattomuusoppi tai egyptiläinen kuolleiden valtakunta. Kun taas raamatullisen uskon mukaan Jumala on kiinnostunut tästä maailmasta, sen tuomiosta ja sen uudelleenluomisesta.

Kristillisten perinteiden hämmentävän kirjavuuden vastakohtana on Raamatun selkeä ja johdonmukainen opetus. Jeesuksen toinen tulemus, jonka kautta Jumalan valtakunta lopullisesti toteutuu, on tapahtuma, joka vaikuttaa meidän aikamme ja maailmaamme, päättääkseen, tuomitakseen ja muuttaakseen meidän historiamme:

30 Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus.
31 Sillä hän on säätänyt päivän, jona hän on tuomitseva maanpiirin vanhurskaudessa sen miehen kautta, jonka hän siihen on määrännyt; ja hän on antanut kaikille siitä vakuuden, herättämällä hänet kuolleista."
Apt 17

31 Mutta kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle.
32 Ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat, ja hän erottaa toiset toisista, niinkuin paimen erottaa lampaat vuohista.
Matt 25

... itse luomakuntakin on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen
Room. 8:21

Tämä on ilmeistä jo pelkästään siitä, että sukupolvi on elossa maan päällä, kun se tapahtuu, ja kokee ”tempauksen” ilman kuolemaa (1Kor. 15:51, 1Tess. 4:17, Matt. 24:40-41)! Ja ylösnousemus kuolemattomuuteen ja ikuiseen yhteyteen Kristuksen kanssa tapahtuu vain tuossa tapahtumassa ja sen kautta: Matt. 25:31-46; Luuk. 14:14; Joh. 6:40, 14:3; 1Kor. 15:23, 51-57; Filip. 3:20-21; 1Tess. 4:16-18; 2Tim. 4:6-8.

esikoisena Kristus, sitten Kristuksen omat hänen tulemuksessaan;
1Kor. 15:23

Minä herätän heidät viimeisenä päivänä.
Joh. 6:39

Näinollen kuolleet ja elävät kohtaavat Kristuksen ”yhdessä”, kun Hän saapuu voittoisana. Sillä välin kuolleet ovat sammuneina tai vähintäänkin tiedottomina ja toimettomina ja täysin toivottomina ilman Jumalan suvereenia muistamista, lupausta ja voimaa.

SELKEÄÄ VAI SEKAVAA?

Mutta voisiko loppujen lopuksi olla niin, että Raamattu itsessään on sekava ja ristiriitainen? Jäljelle jää viisi Uuden testamentin kohtaa, jotka joidenkin mielestä näyttävät mutkistavan asiaa. Sitäpaitsi erityisesti Johanneksen kirjoituksissa väitetään usein, että uskovilla on nyt iankaikkinen elämä. Seuraavassa luvussa tarkastellaan näitä seikkoja yksityiskohtaisesti.

(suomentaminen on työn alla)

https://forssassa.blogspot.com/2017/05/sheol.html